Mikä teki ihmisen?

Mikä teki ihmisen?

TEKSTI: Helena Telkänranta

Miksi ihmisen esivanhemmat kehittyivät eri suuntaan kuin

muut ihmisapinalajit? Esittelemme seitsemän vahvoilla olevaa

ja kolme aikansa elänyttä käsitystä.

Biologisesti ihminen ei ole omaa kastiaan vaan yksi ihmisapinalaji. – Ihmisen ja simpanssin geneettinen ero on yhtä pieni kuin monien sellaisten lähisukuisten eläinlajien, jotka risteytyvät keskenään luonnossa, muistuttaa evoluutiohistoriamme suomalaisiin asiantuntijoihin kuuluva biologi ja tietokirjailija Juha Valste. Hän on selvittänyt taustaamme kirjoissaan, joista tuorein on vuonna 2004 ilmestynyt Apinasta ihmiseksi.

Yksittäinen ihminen ja simpanssi eivät biologisesti paljon poikkea toisistaan, mutta lajimme valttina on kyky kerrostaa uusia opittuja asioita edellisten sukupolvien oppien jatkoksi. Tätä ratkaisevinta ominaisuuttamme nimitetään kumulatiiviseksi eli kasautuvaksi kulttuurievoluutioksi. Ihminen on esimerkiksi käynyt Kuussa, mutta sellaista yksilöä ei taida olla, joka saisi reissatuksi sinne omin nokkineen, ilman aiem-pien polvien ja oman aikansa spesialistien tietoja ja taitoja.

Mutta mikä sysäsi lajimme polulle, jolla kulttuuria alkoi karttua?

– Mitään yhtä vallankumouksellista syytä ei ole ollut, vaikka monet teoriat ovatkin pyrkineet sellaista esittämään, Valste sanoo. – Kyse oli useiden tekijöiden vaikutuksesta ihmisen evoluutioon. Sattumankin vaikutus oli suuri.

1 Pystyasennosta se lähti

Yhtenä ihmisen evoluution taustatekijänä pidetään käsien vapautta: koska niillä ei kävellä, niillä voi helposti kantaa ja rakennella kaikenlaista. Nykykäsityksen mukaan pystyasento saattaa olla jopa vanhempi kuin ihmisen koko kehityslinja.

Paljon toistetussa piirroksessa ihmisen evoluutio esitetään jonona, jonka alussa on rystysillään kävelevä apina, keskellä kumaraisia välimuotoja ja kärjessä ryhdikäs nykyihminen. Sääli vain, ettei tämä tehokas kuva vastaa todellisuutta.

Jo pitkään on fossiilien rakenteen ja kivettyneiden jalanjälkien perusteella tiedetty, että varhaisetkin ihmisen kehityslinjan lajit kävelivät pystyssä. Uudet löydöt ovat hivuttaneet kaksijalkaisuuden rajaa yhä taemmaksi.

Fossiilien perusteella on mahdollista, että jo ihmisen, simpanssin ja gorillan yhteinen kantamuoto oli pystyasentoinen. Viime vuonna julkaistiin tutkimus, jonka mukaan kuuden miljoonan vuoden takaisen hominidin Orrorin tugenensiksen kivettyneen reisiluun ihmismäinen muoto viittaa pystyasentoon. Ehkä simpanssit ja gorillat ovat siirtyneet pystykävelystä rystykävelyyn vasta sen jälkeen, kun niiden kehityslinja erkani ihmisten kehityslinjasta noin 6–7 miljoonaa vuotta sitten. (Ks. nettiuutinen 4. syyskuuta 2004: Kahdelle jalalle 6 miljoonaa vuotta sitten, www.tiede.fi/uutiset)

2 Aivot kasvoivat, kun purenta heikkeni?

Isot, älykkäät aivot ovat olleet ihmisen valttikortti, mutta missä evoluution vaiheessa ihmislapsen kallo alkoi kasvaa syntymän jälkeen niin paljon? Eräs viime vuonna ihmisen ja simpanssin geeneistä löydetty ero saattaa selittää asian.

Kun ihmisen esivanhemmat olivat jo joitakin miljoonia vuosia eläneet erillään simpanssien ja gorillojen esivanhemmista, johonkin ihmispopulaatioon syntyi hyödyllisellä tavalla epämuodostunut lapsi.

Kaksi ja puoli miljoonaa vuotta sitten nimittäin tapahtui ihmisen lihasproteiinin myosiinin geenissä mutaatio, jonka vaikutuksesta leuka ja purulihakset jäivät paljon aiempaa pienemmiksi ja heikommiksi. Ehkä vastaavia mutaatioita oli esiintynyt aiemminkin, mutta tämä sattui syntymään sopivalla aikakaudella. Silloin ihmisillä oli jo kivityökaluja, joiden ansiosta ei tarvinnut pureskella niin paljon. Siksi surkastuneellakin leualla pärjäsi.

Outo ilmestys oli jonkun silmissä sovelias lisääntymiskumppani, joten jälkikasvua siunaantui ja mutaatio periytyi uusille polville. Mutaation tunnistaneiden tutkijoiden mukaan purulihasten surkastuneisuus avasi mahdollisuuden myöhempien sukupolvien aivojen kasvuun. Juuri noihin aikoihin aivot alkoivatkin fossiilien perusteella isontua. (Ks. nettiuuttinen 26. maaliskuuta 2004: Vaihdettiin leuat aivoihin, www.tiede.fi/uutiset)

Aiemmin ei ollut varaa siihen, että vastasyntyneen kallon osat olisivat olleet vain löyhästi sidoksissa toisiinsa; vahvojen purulihasten liikkeet olisivat voineet vaurioittaa sellaista kalloa. Kallofossiileista päätellen varhaisten kantamuotojemme muskelit nimittäin ulottuivat simpanssimaisesti kallon laelle asti, kun ne nykyihmisellä yltävät vain ohimoille. Purulihasten surkastuminen ehkä mahdollisti sen, että aivot voivat kasvaa syntymän jälkeenkin.

Myosiinimutaation vaikutus ihmisen kehitykseen on houkutteleva hypoteesi mutta ei aivan kiistaton. Valste huomauttaa, että leuan sirontumiseen viittaavaa litteänaamaisuutta näkyy jo Kenyanthropus platyops -lajilla, joka eli yli miljoona vuotta ennen mutaation ilmestymistä. Vasta tulevaisuuden tutkimukset voivat ratkaista, päätyykö myosiinihypoteesi kaapin päälle vai roskakoriin.

3 Kori ja kirves mullistivat elämän

Hammasfossiilien kulumajäljistä näkyy, että kautta lähes koko esihistorian kasvit olivat ihmisten pääravintoa. Tämän perusteella esivanhempiemme ravitsemus perustui enimmäkseen keräilytalouteen.

Usein ajatellaan, että käsien vapautuminen oli evoluutiossamme ratkaiseva muutos, mutta eihän käsissä niin kovin paljon kanna. Keräily tehostuu huomattavasti, jos retkiltä saa tuotua suurempiakin jyvä- ja pähkinämääriä kuin kaksi kourallista. Siksi kori oli aivan keskeisen tärkeä keksintö ihmisen kehityksessä.

Yksi keksintö johtaa toiseen. Kun punomisen taito kerran oli opittu, sille avautui lukuisia käyttömahdollisuuksia kalanpyydysten teosta aina hienoimpiin tekstiileihin.

Valste nostaa esiin toisen ratkaisevan keksinnön. – Kiviesineiden valmistaminen mahdollisti ravinnon tehokkaamman käytön, puolustautumisen pedoilta ja myöhemmin myös vaatteiden ja asumusten valmistamisen – kaikki tämä edisti myös kätevyyden ja kognitiivisten taitojen kehittymistä.

– Vanhimmat tunnetut kiviesineet ovat 2,6 miljoonaa vuotta vanhoja, Valste kertoo. – Ensimmäinen tunnettu kiviesineitä tekevä laji oli nokkela-apinaihminen, Australopithecus garhi.

Uusien kiviesinemallien kehittämisessä esi-isämme eivät turhia hötkyilleet. Ensimmäisten runsaan miljoonan vuoden ajan esineiden muoto pysyi jokseenkin muuttumattomana Olduvain kulttuurina. Vasta pystyihminen (Homo erectus) kehitti seuraavan sukupolven kiviesineet, Le Moustier᾽n kulttuurin, joka alkoi 1,2–1,4 miljoonaa vuotta sitten. – Tätäkin kulttuuria kesti miljoona vuotta, minä aikana kehitys oli hyvin pientä, Valste huomauttaa.

Ihmisten käyttämät kiviesineet olivat melko samanlaisia kautta Afrikan ja Aasian. – Ilmeisesti ihmiset ja ajatukset liikkuivat laajalti, vaikkei varsinaista kaupankäyntiä vielä ollut, Valste arvelee. Ihmisten varhainen esinekulttuuri oli siis erilaista kuin nykysimpanssien, joiden työkalukulttuurit ovat paikallisia, eri alueilla hyvin erilaisia.

Ihmisten kulttuuri levisi jopa yli lajirajojen. Olduvain kulttuurin tietämys esineiden valmistuksesta siirtyi käteväapinaihmisiltä (Australopithecus habilis) pystyihmisille. Myöhemmin omakin lajimme osallistui kulttuurivaihtoon: Valste kertoo Ranskasta löydetyn jäänteitä neandertalilaisyhteisöistä (Homo neanderthalensis), jotka olivat poikkeuksellisesti omaksuneet osia omien esi-isiemme eli cromagnoninihmisten (Homo sapiens) silloisesta kulttuurista.

4 Puhe kehittyi vähitellen

Meidän mediayhteiskunnan kasvattien on vaikea kuvitella, millaista ihmisen elämä olisi ilman puhuttuja ja kirjoitettuja symbolikieliä. Kielen esimuotoja kuitenkin esiintyy muualla eläinkunnassa. – Joillakin linnuilla on pitkälle meneviä opittuja kommunikaatiojärjestelmiä, samoin monilla nisäkkäillä, etenkin kädellisillä, ja kaikkein eniten ihmisapinoilla, Valste kuvailee. – Tuntuisi loogiselta, että myös ihmisen kehityksessä kommunikaatio on parantunut vähitellen.

Varsinaisen puheen syntyaikaa arvioitaessa on kiinnitetty paljon huomiota fossiilien suuontelon rakenteeseen. Myöhäisillä Australopithecuksilla se oli jo samankaltainen kuin meillä. Valste huomauttaa, ettei tämän perusteella kuitenkaan voi määritellä symboliviestinnän alkurajaa. – Tällaiseen viestintään pystyy toisenlaisillakin äänielimillä kuin meillä ja myös kokonaan ilman äänielimiä, kuten näemme kuulovammaisista ihmisistä ja myös viittomia oppineista ihmisapinoista.

– Kielen olemassaolosta voi sen sijaan päätellä jotain siitä, kuinka mutkikkaisiin puuhiin esimerkiksi heidelberginihmiset leiripaikoillaan kykenivät, Valste huomauttaa. – Voi ajatella, että tietynlaisten leirien pystyttäminen oli mahdollista vasta, kun ihminen pystyi sanomaan toiselle, että lyö nyt siihen se kiila.

– Ainakin kuvia tuottavalla ihmisellä lienee ollut sellainen hahmotuskyky, että hänen voi olettaa käyttäneen symbolikieltä myös puheessa, Valste pohtii. – Vanhimmat varsinaiset kuvat, Australiasta löydetyt noin 50000 vuoden ikäiset piirrokset, ovat oman lajimme eli nykyihmisen tekemiä.

5 Kulttuurin kehitys kiihtyi myöhään

Ihmisen erikoisin piirre, kasautuva eli kumulatiivinen kulttuurievoluutio, sai vaatimattoman alkunsa jo muutama miljoona vuotta sitten. Sitä oli ilmeisesti jo Australopithecuksilla, siis jo ennen kuin alkoi aivojen nopea kasvu, joka ei olisi ollut todennäköistä missään muussa ympäristössä kuin juuri kumulatiivisessa kulttuurievoluu-tiossa. Aivot kuluttavat paljon energiaa, ja isompien aivojen kasvattaminen on mielekästä vain, jos sillä saavutetaan jokin mittava etu.

Eri populaatioiden välisiä kulttuurieroja esiintyy jossain muodossa jo simpansseilla. Ihmisilläkin kulttuuri oli alussa vaatimatonta ja kehittyi pitkän ajan kuluessa hyvin hitaasti.

Myös muualta eläinmaailmasta tunnetaan monia esimerkkejä taidoista ja tavoista, jotka siirtyvät opittuina sukupolvelta toiselle, ja uusia löytyy edelleen. Jotkin kapusiiniapinat särkevät pähkinöitä kivellä alasinkiven päällä. Eräs japaninmakakien yhteisö on ottanut tavakseen pestä hiekkaiset ruoat vedessä.

Uudenkaledonianvarikset käyttävät oksia työkaluinaan eri tavoin sen mukaan, mitä ne ovat itse poikasena vanhemmiltaan oppineet. (Ks. myös Eläimetkin oppivat oival-taen, Tiede 1/05, s. 34–40.) On todennäköistä, että kulttuurin alkeet ovat värittäneet jo ihmisen ja simpanssin yhteisen kantamuodon elämää.

– Suuri muutos ihmisessä tapahtui ilmeisesti siinä vaiheessa, kun pystyihminen, heidelberginihminen ja myöhemmin cromagnoninihminen kehittivät kommunikaatiota ja sosiaalista kanssakäymistä, Valste sanoo. Tällöin puhutaan ajasta noin 100000 tai 200000 vuotta sitten.

– Ihmisen erikoisuus ja erilaisuus on kuitenkin selvästi vielä myöhempien aikojen tuote, Valste toteaa. – Maanviljely ja karjanhoito alkoivat alle 10000 vuotta sitten, joten koko nykyinen kulttuurimme ja tapamme elää on syntynyt tavattoman lyhyessä ajassa.

6 Kehittynein onkin primitiivinen

Ihminen on perinteisesti pitänyt itseään luomakunnan kruununa, kaikkein pisimmälle kehittyneenä eläinlajina. Enää biologit eivät ajattele näin. Nykyisen elämäntapamme syntyminen on ollut mahdollista vain siksi, että olemme tosi-asiassa melko alkukantainen laji.

Ihminen on hyvä esimerkki perusnisäkkäästä, joka aivojaan lukuun ottamatta ei ole kehittynyt mihinkään erikoistuneeseen suuntaan. Olemme yhä viisivarpainen kaikkiruokainen laji – ilman yksivarpaisille hevosille kehittynyttä tuulennopeaa laukkaa, ilman pitkäkielisen muurahaiskarhun omintakeisia ruokailutapoja. Puhumattakaan märehtijöiden tehokkaasta ruoansulatusjärjestelmästä taikka lepakoiden tai delfiinien erikoispiirteistä.

Myös lähimpiin sukulaisiin verrattuna ihminen on monessa suhteessa primitiivinen. Gorilla on erikoistunut lehtien syöntiin ja kehittänyt siihen soveltuvat teräväsärmäiset poskihampaat. Ihminen on puolestaan säilyttänyt erikoistumattomuutensa ansiosta kykyjä, joilla menestyy monissa oloissa, kuten kaikkiruokaisuuden.

Primitiivisyys on ilman muuta yksi ihmisen valtti. Erikoistuminen kannattaa usein, mutta laji voi myös joutua maksamaan erikoistumisestaan kovan hinnan, jos olot muuttuvat.

7 Sattuma pelasti sukupuutolta

– Ihmisen esihistoriaa pohdittaessa on muistettava, että katsomme tapahtunutta asiaa, Valste huomauttaa. – Olemme tässä ja haemme tilanteelle selityksiä menneisyydestä. Meillä on taipumus etsiä sellaisia selityksiä, joissa menneisyys väistämättä johtaa nimenomaan nykyisyyteen.

Evoluutio ei kuitenkaan ole pyrkinyt saamaan aikaan ihmistä. – Se, että olemme olemassa ja että olemme sellaisia kuin olemme, on hyvin pitkälti sattuman tulosta, Valste korostaa.

Vielä 40 000 vuotta sitten eli ilmeisesti ainakin neljä ihmislajia: nykyihminen, pystyihminen, neandertalilainen ja Indonesiasta hiljattain löydetty floresinihminen. Niistä kolme kuoli pian sen jälkeen sukupuuttoon, ja vain nykyihminen jäi jäljelle. Sen jälkeenkään tie tähtiin ei vielä ollut valmiiksi viitoitettu. – Ihmisväestöt ovat välillä olleet niin pieniä, että yksi tulivuoren räjähdys olisi voinut lopettaa koko hienon kehityksen, Valste tokaisee.

Valste muistuttaa, että ihmispopulaatioiden pullonkaulat ovat voimistaneet sattuman vaikutusta kehitykseemme. Kun populaatio kutistuu pieneksi, on osaksi sattumaa, mitkä aiem-pien sukupolvien geenit ovat siinä enää edustettuina. Kun populaatio taas kasvaa, siinä on jäljellä vain nämä geenit. – Emme siis tiedä, missä määrin nykyihminen on sattuman ja missä määrin luonnonvalinnan lapsi.

  

3 turhaa tiirikkaa

Ihmisen evoluution tutkimus on nopeasti etenevä ala.

Uudet löydöt mullistavat käsityksiä tavan takaa. Se, mitä olet

koulussa oppinut, ei välttämättä enää pidä paikkaansa.

1 “Suuri metsästäjä” söikin mitä sai

Joskus ajateltiin, että ihmisen keskeiset ominaisuudet syntyivät miesten metsästysryhmissä. Fossiiliaineistosta ei kuitenkaan löydy tukea sille, että metsästys olisi oleellisesti vaikuttanut ihmisen kehitykseen.

Koko teoria esi-isästämme “tappaja-apinana“ perustui Afrikan kalkkikiviluolista löydettyihin apinaihmisen ja eläinten luihin, jotka – kuten myöhemmin osoittautui – olivatkin kaikki peräisin leopardin ja hyeenan tappamista apinaihmisistä ja eläimistä. Hampaanjäljet siis romahduttivat teorian, mutta monien mielessä jäi yhä elämään kuva esi-isästämme suurena metsästäjänä.

Metsästyksen tärkeyttä on perusteltu myös sillä, että kookkaampien aivojen rakentuminen ja ylläpito vaati proteiinipitoisempaa ruokavaliota. Valste kuitenkin huomauttaa, ettei ruoan ole tarvinnut olla nimenomaan lihaa. Kun keruuvälineet kehittyivät, tehostui huomattavasti myös sellaisten proteiinilähteiden kuin pähkinöiden, simpukoiden ja äyriäisten saanti.

– Varhainen ihminen söi mitä sai, Valste toteaa. – Keräilemällä on helpointa saada ravintoa varmasti. Metsästäjien riista lienee käsittänyt enimmäkseen pikkunisäkkäitä ja muita pieniä eläimiä.

Jos esi-isämme olisivat olleet yksipuolisia suurriistan metsästäjiä, emme ilmeisesti olisi kehittyneet sellaiselle asteelle, että tekisimme ja lukisimme tällaista lehteä. Juuri kaikkiruokaisuuden ja kumulatiivisen kulttuurievoluution yhdistelmä on ihmisen huiman kehityksen keskeisimpiä syitä.

2 “Vesiapinasta“ ei ole todisteita

Vesiapinateoriaksi sanotaan olettamusta, jonka mukaan ihminen olisi jossain vaiheessa ollut osaksi vesieläin. Tällä on pyritty selittämään muun muassa karvattomuuttamme ja ihonalaista rasvakerrostamme. Meribiologi Alister Hardy esitti ajatuksen 1960-luvulla, ja kirjailija Elaine Morgan teki sitä tunnetuksi 1980-luvulla.

Valste korostaa, ettei vesiapinateoriaa tue yksikään fossiililöytö tai muu todiste. Siksi kukaan ihmisen evoluution varsinainen tutkija ei ole ottanut tätä teoriaa vakavasti. – Vesiapinateoriassa aliarvioidaan pahasti aika, joka sen olettamiin suuriin evolutiivisiin muutoksiin todellisuudessa menisi, hän huomauttaa. – Lisäksi kaikki ihmisen ominaisuudet, jotka teoria selittää sopeutumisella veteen, voidaan selittää muullakin tapaa.

Voisi sanoa, että vesiapinateoria on kyllä ihan kiva mutta tieteen kannalta täysin turha.

Valste näkee teoriassa kuitenkin yhden hyvän puolen. – Se kiinnittää huomiota siihen, että elinympäristönä ranta on ollut varmasti ihmiselle tärkeä, vaikka usein puhutaankin vain savanneista ja metsistä, hän muistuttaa. Punontatekniikan ja muiden taitojen kehittyessä ihminen pystyi yhä paremmin pyydystämään rapuja ja muita äyriäisiä. Myös kalastuksesta tuli monille ihmisyhteisöille tärkeä ravinnonlähde.

3 Emme ole “jääkauden lapsia“

Ajatus jääkauden vaikutuksesta ihmisen kehitykseen on vanha. Alkuperäinen ajatus oli, että jääkauden karuissa oloissa ihminen karaistui ja joutui kehittämään työkalukulttuurin. Uudempi versio olettaa, että kulttuurin kehittänyt laji pystyi mukautumaan ilmaston muutoksiin paremmin kuin muut.

On kuitenkin vaikea keksiä mitään uskottavaa mekanismia, jolla jääkausi olisi voinut vaikuttaa ihmisen kehitykseen. On muistettava, että evoluutiomme otti ratkaisevat askeleensa lähellä päiväntasaajaa. Jäätiköitymisvaiheiden aikana ilmasto muuttui siellä kuivemmaksi, mutta silti siellä ei ollut juuri nykyistä kuivempaa.

Jääkauden vaikutusta vastaan puhuu sekin, että tuona kautena apinasukulaisemme suorastaan kukoistivat. – Ennen kuin nykyihminen parituhatta vuotta sitten alkoi vakavasti heikentää maapallon oloja, apinoiden kehitys oli huipussaan, Valste kuvailee. – Jääkauden aikana marakatit, makakit, Etelä-Amerikan leveänenäapinat ja monet muut levittäytyivät uusille alueille ja jakautuivat yhä uusiksi lajeiksi.

Merimakkara ja evoluutio

Paavi myönsi tällä viikolla, että alkuräjähdys ja evoluutio ovat totta. Merimakkara ja sen peräsuolessa elävä neulakala ovatkin jo pitkään miettineet, onko niiden asumisjärjestelylle jokin korkeampi tarkoitus.
Neulakalan ainoa suojautumiskeino meren vaaroilta on pujahtaa merimakkaran takamukseen ja odottaa siellä pimeän tuloa. Öisin neulakala saalistaa pieniä äyriäisiä.
Neulakalan vuokraisäntä on suorastaan kalvinistisen iloton organismi. Liikuntakyvytön merimakkara lösöttää paikallaan merenpohjassa yli sadan ilmakehän paineessa ja lipoo viiksillään merenpohjasta kuollutta biomassaa ravinnokseen.
Merimakkaran sisällä saattaa päivisin asustaa jopa viisitoista neulakalaa. Tällaista isännälle harmitonta yhteiseloa sanotaan kommensalismiksi. Tosin jotkin neulakalalajit syövät vierailunsa ohella merimakkaroiden sukurauhasia ja sisälmyksiä.
Merimakkara pystyy onneksi kasvattamaan sisuskalunsa takaisin. Sen ainoa puolustuskeino on näet ulostaa sisälmyksensä mereen saalistajien hämäykseksi, mikä merkitsee myös väkivaltaista häätöä sisällä maleksiville neulakaloille.
Merimakkarasta tuntuu varmasti huojentavalta kuulla, ettei sitä ole varta vasten tällaiseksi suunniteltu.
Olisihan se vähän julmaa.

Ihminen on osa luonoa, sanoi Darwin.

Vastaa seuraaviin kysymyksiin. Vastaa sellaisessa muodossa, että vastauksista selviää mikä oli kysymys.

1. Mistä asiasta väiteltiin Oxfordissa 1860?
2. Mitä mieltä Darwin oli ihmisen älystä?
3. Mitä Darwin ajatteli roduista?
4. Mitä mieltä Darwin oli tunteiden ilmaisusta?

Miksi Darwinia on verrattu Newtoniin?Ihminen on osa luontoa, sanoi Darwin.

Charles Darwinin sanomisista on keskusteltu ja kiivailtu 150 vuotta, mutta vasta nyt alamme ymmärtää suurmiehen pohjimmaisen viestin.

”Light will be thrown on the origin of man and his history”, valoa lankeaa ihmisen ja hänen historiansa alkuperän ylle. Näin kirjoitti Charles Darwin kuuluisan Lajien syntynsä loppusanoihin 1859.

Jo saman kappaleen alkuosassa hän oli todennut:
”Näen etäisessä tulevaisuudessa kentän paljon tärkeämmillekin tutkimuksille. Psykologia valetaan uudelle perustalle, nimittäin sille miten jokainen henkinen kyky on väistämättä saavutettu aste asteelta.”

Muuta Darwin ei tässä kirjassaan ihmisestä sanonutkaan.

Vähäkin riitti kiistoihin
Darwin alkoi 1837, heti viisivuotiselta maailmanympärimatkalta palattuaan, tehdä muistiinpanoja evoluutiosta. Alusta pitäen hänelle oli selvää, että lajinkehitys koski ihmistä yhtä hyvin kuin muitakin eliölajeja. Ilmeisesti varovaisuudesta hän jätti ihmisen Lajien synty -teoksessaan pelkän vihjauksen varaan. Mutta se riitti.

Kiistat evoluutioteoriasta, darvinismista, alkoivat heti. Niiden keskeisenä aiheena oli juuri kysymys ihmisestä ja hänen alkuperästään.

Kuuluisaksi on tullut piispa Samuel Wilberforcen ja Darwinin nuoren puolustajan Thomas Henry Huxleyn väittely Britannian tieteenedistämisseuran kokouksessa Oxfordissa kesällä 1860. Vaikka kukaan ei tehnyt asiasta täsmällisiä muistiinpanoja, kiistan tiedetään huipentuneen ihmisen alkuperään ja mahdolliseen sukulaisuuteen apinoiden kanssa.

Huxley ruoti hieman myöhemmin kirjassaan asiaa perusteellisesti. Ihmisfossiileja tunnettiin tuolloin vain pari; ensimmäinen pystyihminenkin, Homo erectus, löytyi vasta 1890-luvulla. Aika näyttää, saattoi Huxley vain sanoa. Silti hän oli vakuuttunut siitä, että ihminen polveutui ihmisapinoiden kaltaisista muodoista.

Darwinin itse ei puuttunut ihmisen ongelmaan moneen vuoteen. Hän julkaisi  kirjat orkideojen pölytyksestä ja kiipijäkasveista sekä lähes tuhatsivuisen Kotieläinten ja viljelykasvien muuntelun.

Vasta sitten oli aika käydä käsiksi ihmiseen.

Nuori tutkijapolvi tuki
The descent of man, and selection in relation to sex (Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta) ilmestyi 1870–1871. Darwinin elinaikana tästä 700-sivuisesta opuksesta otettiin yhteensä kahdeksan painosta ja se käännettiin seitsemälle kielelle. Sittemmin käännöksiä on tullut vielä yli kymmenelle muulle kielelle, ei kuitenkaan suomeksi.

Teoksensa johdannossa Darwin huomautti, että hän ei ollut aikonut julkaista polveutumisaiheesta keräämäänsä aineistoa, koska hän arveli uuden kirjan vain lisäävän hänen näkemyksiään kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja. Vaikka Lajien synnyn ilmestymisestä oli vain vähän toistakymmentä vuotta, hän koki  kuitenkin tilanteen muuttuneen: lukuisat luonnontutkijat, varsinkin nuoren polven miehet, olivat kallistuneet hänen kannalleen.

Darwinin oli silti myönnettävä, että ”vanhemmat ja kunnioitetut luonnontieteen päälliköt ikävä kyllä yhä vastustavat evoluutiota kaikissa muodoissaan”. Tässä Darwin käytti ensimmäisen kerran evoluutio-sanaa siinä mielessä kuin me sen tunnemme.

Darwin myös muistutti, että käsitys ihmisen polveutumisesta aiemmista ja sammuneista muodoista ei ollut uusi. Sen oli jo vuosisadan alussa tuonut esiin ranskalainen luonnontutkija Jean-Baptiste Lamarck – joskaan tämä ei tohtinut julkisesti sanoa, että ihminen olisi samaa alkuperää kuin eläimet.

Kaksijalkaisuus kannatti
Kirjassaan Darwin esitti lyhyesti ne seikat, jotka osoittivat ihmisen polveutuneen muista, apinoiden kaltaisista eläimistä. Hän pohti tuon kehityksen kulkua ja luonnetta:

”Vain ihmisestä on tullut kaksijalkainen, ja voimme luullakseni osaksi nähdä, miten hän on omaksunut pystyasentonsa, joka on näkyvimpiä eroja hänen ja hänen lähimpien sukulaistensa välillä. Ihminen ei olisi voinut saavuttaa nykyistä hallitsevaa asemaansa maailmassa käyttämättä käsiään, jotka ovat niin ihailtavasti sopeutuneet toimimaan hänen tahtonsa mukaisesti.”

”Mutta kädet ja käsivarret olisivat tuskin täydellistyneet riittävästi kelvatakseen aseiden valmistukseen tai kivien ja keihäiden heittämiseen tarkalla tähtäyksellä, jos niitä olisi jatkuvasti käytetty liikuntaan.”

”– – moniin toimintoihin on melkein välttämätöntä, että molemmat käsivarret ja koko ruumiin yläosa ovat vapaat, ja sitä varten hänen on seistävä tukevasti jaloillaan. Tämän edun saavuttamiseksi jalkojen tuli muuttua litteiksi ja isovarpaan muuntua erityisellä tavalla, joskin tämä merkitsi tarttumakyvyn häviämistä.”

Kehityksen ensisijaisena muutosvoimana Darwin piti luonnonvalintaa: ”Jos käsien ja käsivarsien vapautuminen ja seisonta lujasti kahdella jalalla on ihmiselle edullista, mikä on ilmeistä, koska hän on menestynyt niin hyvin elämäntaistelussa, en näe mitään syytä, miksi ihmisen esi-isille ei olisi käynyt edulliseksi kehittyä enemmän tai vähemmän pystyasentoisiksi ja kaksijalkaisiksi.”

Eläimetkin käyttivät järkeään
Mutta tietenkin ihmisessä oli muutakin poikkeavaa kuin pystyasento ja kaksijalkaisuus, esimerkiksi hänen ilmeinen älykkyytensä.

Darwin arveli, että ihmisen ja eläinten älyllä ei ole niin suurta eroa kuin on kasvien ja eläinten kesken. Pohjimmiltaan eläinten ja ihmisen käyttäytyminen oli samanlaista: ihmisellä oli vaistopohjaisia toimintoja, ja toisaalta myös eläimet pystyivät käyttämään järkeään. Erot olivat määrällisiä, eivät laadullisia.

Ihmisen kehityksessä keskeistä oli kuitenkin sosiaalistuminen, ja tältä pohjalta Darwin johti moraalitajun synnyn. Hän todisti vakuuttavasti, että sivistyneetkin kansakunnat olivat joskus olleet alkukantaisessa tilassa ja että luonnonvalinta vaikutti niissä edelleenkin.

”Pahantekijöitä teloitetaan tai tuomitaan vankilaan pitkiksi ajoiksi, niin että he eivät voi siirtää vapaasti edelleen huonoja ominaisuuksiaan. Synkkämieliset ja mielipuolet joutuvat eristetyiksi tai tekevät itsemurhan. Väkivaltaiset ja riitaisat miehet saavat usein verisen lopun.”

Toisaalta Darwin muistutti, että merkittävät ihmiset, kuten uskontojen perustajat, suuret lainsäätäjät, filosofit ja tieteelliset keksijät, edistivät ihmiskuntaa enemmän töillään kuin jättämällä runsaasti jälkeläisiä.

Rodut olivat samaa juurta
Eri ihmisroduille Darwin omisti kirjassa kokonaisen luvun. Tuolloin antropologien arviot jopa ihmisen päärotujen lukumäärästä vaihtelivat kahdesta tai kolmesta peräti yli kuuteenkymmeneen.

Darwin totesi, että niin kuin rodut eroavat toisistaan fyysisesti, ne eroavat myös tunteiltaan ja älyltään. Perusteellisesti asiaa pohdittuaan hän päätyi siihen, että rotuja ei kuitenkaan ollut syytä lukea eri lajeiksi. Kaikki rodut olivat mitä ilmeisimmin lähteneet samasta juuresta, ja alkuaan erot olivat pienet.

Jos erot nyt olivat suuria, niin olivat yhtäläisyydetkin. ”– – eläessäni ’Beaglella’ tulimaalaisten kanssa hämmästyin kerran toisensa jälkeen, miten samaan tapaan heidän mielensä pikkupiirteissäänkin toimi kuin meidän, ja saman kokemuksen sain eräästä täysiverisestä neekeristä, jonka kanssa olin aikanani paljon tekemisissä.”

Tulimaalaiset, kaksi nuorukaista ja yksi tyttö, olivat Darwinin suurella matkalla mukana siksi, että Beaglen kapteeni FitzRoy oli edelliseltä Tulimaan-matkaltaan kolme vuotta aikaisemmin tuonut heidät Englantiin kasvatettaviksi englantilaisille tavoille ja nyt heitä oltiin palauttamassa heimolaistensa pariin.

Neekeri taas oli opettanut Edinburghissa nuorelle Darwinille lintujen täyttämistä. Omaelämäkerrassaan Darwin muisteli: ”Istuin usein hänen seurassaan, sillä hän oli varsin miellyttävä ja älykäs mies.”

Darwin jakoi monessa suhteessa aikansa käsitykset eri rotujen henkisistä ominaisuuksista, mutta rasistiksi häntä tuskin voi sanoa. Hänen molemmat isoisänsä, lääkäri-luonnontutkija-kirjailija Erasmus Darwin ja posliinitehtailija Josiah Wedgwood, olivat vastustaneet orjuutta. Samassa liberalismin hengessä Darwin itse huomautti: ”Eikö valkoinen mies, joka on alentanut itsensä tekemällä mustista kumppaneistaan orjia, ole usein toivonut voivansa pitää heitä aivan toisena eläinlajina?”

Tunteet valottuivat laajasti
Pian polveutumisteoksen jälkeen, marraskuussa 1872, Darwin julkaisi seuraavan kirjansa The expression of the emotions in man and animals (Tunteiden ilmaisu ihmisillä ja eläimillä).

Kirja osoitti sekä tarkkaa huomiokykyä että laajaa lukeneisuutta. Darwin oli hyvin perillä aikansa psykologiasta. Myös kirjan painoasu oli moderni: useat valokuvat sekä tekstisivuilla että erillisissä kuvaliitteissä havainnollistivat sanallista viestiä.

Havaintoaineisto ulottui Lontoon eläintarhan asukeista moninaisiin ihmisiin. Lasten ilmaisuista Darwin sai kosolti tietoa kotoaan, sillä hänellä oli vaimonsa Emman kanssa kymmenen lasta, joista seitsemän eli täysikasvuisiksi.

Emootioiden skaala oli kirjassa laaja: masennusta, ahdistusta, murhetta ja epätoivoa seurasivat ilo, hilpeys, rakkaus, hellät tunteet ja kiintymys. Mukana olivat mietiskely ja määrätietoisuus, viha, raivo ja vastenmielisyys, syyllisyys ja ylpeys, pelko ja kauhu, häpeä, ujous ja punastuminen.

Lopuksi Darwin kokosi ajatuksen langat yhteen ja päätyi – kuten arvata saattaa – siihen, että inhimilliset tunteiden ilmaisut ovat samat kaikilla roduilla ja reaktiot niihin synnynnäisiä.

Darwinin poika Francis julkaisi kirjasta isänsä ja omien muistiinpanojensa pohjalta uusitun laitoksen 1890. Kolmas laitos ilmestyi psykologian professori Paul Ekmanin toimittamana ja monipuolisesti kommentoimana 1998. Moderni evoluutiopsykologia on vahvistanut kiinnostusta juuri tähän teokseen, josta ilmestyy piakkoin suomennoskin (kust. Terra Cognita).

Ihmiseksi tultiin pikkuhiljaa
Missä vaiheessa alkuihmisestä oikeastaan tuli ihminen?

Monet kirjoittajat, kuten filosofi Benjamin Farrington 1966 ilmestyneessä kirjassaan Mitä Darwin todella sanoi, ovat moittineet Darwinia siitä, että tämä ei erottanut puhtaasti inhimillistä ja yhteiskunnallista kehitystä biologisesta. Tällaiseen ajatteluun sisältyy käsitys, että jossain vaiheessa ihminen ikään kuin sai uuden, inhimillisyydeksi nimitetyn ominaisuuden, joka erotti hänet jyrkästi muusta eläinkunnasta.

Darwin oli erittäin tietoinen siitä, että ihmisen kyvyt juuri henkisellä alueella ylittivät kaikkien muiden eläinten kyvyt ja selittivät hänen hallitsevan asemansa. Mutta silti tässä oli muihin eläimiin nähden vain aste-ero, ei periaatteellista eroa. Siksi kysymys, milloin ihmisestä tuli ihminen, oli oikeastaan tarpeeton.

”Olisiko alkukantainen ihminen, jolla oli vain harvoja taitoja ja nekin alkeellisia ja jonka kyky käyttää kieltä oli äärimmäisen epätäydellinen, ansainnut ihmisen nimen, riippuu väistämättä käyttämästämme määritelmästä. Sarjassa muotoja, jotka asteittain ja vähitellen muuttuvat jostakin apinamaisesta olennosta nykyisen kaltaiseksi ihmiseksi, olisi mahdotonta määrittää mitään nimenomaista kohtaa, jossa nimitystä ’ihminen’ tulisi käyttää.”

Charles Darwinia on usein verrattu puolitoista vuosisataa varhaisempaan maanmieheensä, suureen fyysikkoon Isaac Newtoniin, eikä vertaus ole huono. Molemmat vaikuttivat perustavasti ihmisen käsitykseen omasta asemastaan luonnossa.

Newton teki maapallostamme universumin vähäisen osan, Darwin osoitti ihmisen osaksi elollista luontoa. Nyt, paljon yli sata vuotta Darwinin jälkeen, ihmiset alkavat ymmärtää tämän. Jos he päästävät muun elollisen luonnon tuhoutumaan, heitä itseäänkin odottaa synkkä tulevaisuus.

Mielihyvä ohjaa käyttäytymistä
”Mielihyvän tuntemukset voivat jatkua pitkään tuottamatta masennusta, ne päinvastoin kiihottavat koko elimistöä pontevampaan toimintaan. Tästä seuraa, että useimmat tai kaikkikin tuntevat olennot ovat kehittyneet luonnonvalinnassa siten, että miellyttävät tuntemukset johtavat niiden normaalia toimintaa. Näemme tämän ponnistelun tuottamasta mielihyvästä, vaikka ruumiillinen tai sielullinen ponnistus toisinaan olisi suurikin, päivittäisten aterioidemme nautinnosta sekä erityisesti siitä ilosta, jonka saamme hyvästä seurasta ja perheemme rakkaudesta.”

Charles Darwin kirjassaan Tunteiden ilmaisu ihmisillä ja eläimillä.

Charles Darwinin elämänvaiheet

• Syntyi Shrewsburyssä, Shropshiren kreivikunnassa Länsi-Englannissa 12.2.1809 lääkäri Robert Darwinin ja hänen puolisonsa Susannahin (s. Wedgwood) poikana.
  
  – Kävi koulua Shrewsburyssa, opiskeli lääketiedettä Edinburghissa ja teologiaa Cambridgessa.
  
  – Osallistui luonnontutkijana kartoitusalus Beaglen maailmanympärimatkaan 1831–1836.
  
  – Meni 1839 naimisiin serkkunsa Emma Wedgwoodin kanssa, muutti perheineen Lontoosta Down House -nimiseen taloon Downen kylään noin 30 kilometrin päähän pääkaupungin keskustasta. Lapsia syntyi kaikkiaan kymmenen; seitsemän eli aikuisiksi asti.
  
  – Julkaisi 1839–1881 kaikkiaan 16 kirjaa, joista tunnetuimmat ovat Beaglen matka (1839), Lajien synty (1859), Kotieläinten ja viljelykasvien muuntelu (1868), Ihmisen polveutuminen (1871) ja Tunteiden ilmaisu eläimillä ja ihmisillä (1872). Myöhemmin ovat ilmestyneet Elämäni (1887), eri muistikirjat, päiväkirjat ja luonnokset sekä kirjeenvaihto.
  
  – Kuoli Down Housessa 19.4.1882, haudattiin Lontoon Westminster Abbeyn tuomiokirkkoon.

 

Darwin riemastuisi geeneistä

Vastaa vihkoosi seuraaviin kysymyksiin. Kirjoita vastaukset sellaisessa muodossa, että niistä käy ilmi, mikä kysymys oli.

1. Mistä Darwin ilahtuisi eniten?
2. Mikä oli Darwinille iso mysteeri?
3. Mikä Darwinin teoriassa ei ole paljonkaan muuttunut?
4. Miksi fossiileista tiedetään nykyään enemmän?
5. Mistä nykytiedosta Darwin olisi ehkä surullinen?

Darwin riemastuisi geeneistä.

Juuri alkaneen juhlavuoden teema on painavimpia, mitä luonnon tutkimuksessa voi kuvitella. Evoluutioteorian isän Charles Darwinin syntymästä on 200 vuotta ja Lajien synty -kirjan ilmestymisestä 150 vuotta.
Biologit tekivät ajatusleikin: he kutsuivat juhlakalun menoon mukaan. Mitä jos kahvipöydän toisella puolella todella näkyisi tuo tuttu tuuhea parta ja kunnianarvoisat kulmakarvat? Jos Darwin saisi kurkistaa nykyaikaan, mikä hänelle olisi uutta?

Varmaankin hän hämmästyisi sitä, että tiedämme geenien tasolla, miten yksilön kehityksen säätely tapahtuu, sanoo kehitysbiologian professori Irma Thesleff Helsingin yliopistosta. Geenejä muuttelemalla tutkijat voivat jo jäljitellä evoluutiota laboratoriossa.

– Molekyylibiologian menetelmillä on saatu myös lajien kehityshistoriasta yksityiskohtaista tietoa, josta Darwin tuskin osasi edes uneksia, sanoo kasvitieteen professori Juha Tuomi Oulun yliopistosta.

– Ehkä hän hämmästyisi sitäkin, kuinka paljon evoluutiota tutkitaan, toteaa evoluutio- ja kehitysbiologian professori Jukka Jernvall Helsingin yliopistosta. – Häneltähän loppuisi aika kesken, eikä hän ehtisi kirjoittaa uutta synteesiä.

Eniten Darwinia varmasti riemastuttaisi se, että ihmiskunta on tällä välin keksinyt geenien olemassaolon.

Päänsärky helpottaisi
– Hirveä päänsärky Darwinille oli, että periytymisen mekanismeja ei ymmärretty, kertoo eläinekologian professori Hanna Kokko Helsingin yliopistosta.

– Vanhempien ominaisuuksien ajateltiin liukenevan jälkeläisessä toisiinsa samoin kuin maali sekoittuu maalipöntössä. Silloinhan vanhempien erityispiirteistä ei muutaman sukupolven jälkeen pitäisi kaiken järjen mukaan olla enää mitään jäljellä.

Darwinille jäi mysteeriksi, millä mekanismilla ominaisuudet siirtyivät jälkeläisiin ja jopa voimistuivat myöhemmissä polvissa. Kuusi vuotta Lajien synnyn ilmestymisen jälkeen itävaltalainen munkki Gregor Mendel julkisti herneillä tekemänsä risteytyskokeet, jotka osoittivat periytymisen tapahtuvan selkeiden lainalaisuuksien mukaan, mutta hänkään ei tiennyt miksi.

Asia alkoi valjeta vasta 1953, kun dna:n rakenne selvisi ja tutkijat pääsivät tonkimaan, mitä geenit ovat ja miten ne toimivat. Siihen asti geenit olivat vain abstrakteja ympyröitä periytymismalleissa.

Näkisi mutaatiot omin silmin
1980-luvulla ”luonnon viivakoodin” lukeminen eli dna-tekniikat olivat sen verran kehittyneitä, että kävi mahdolliseksi tutkia luonnonvaraistenkin lajien geenien muuttumista sukupolvesta toiseen. Evoluution salat aukenivat tutkijoiden silmien eteen.

– Nykyään evoluutiota pystytään seuraamaan geenien tasolla ja nähdään, missä mutaatioita tapahtuu, kertoo ekologian ja ympäristönsuojelun dosentti Timo Vuorisalo Turun yliopistosta. Geenit muuttuvat joskus hyvinkin nopeasti.

Hyvä esimerkki on kasvien metallinsieto. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa huomattiin, että jos maaperä myrkyttyy metalleista ihmisen toiminnan takia, jotkin kasvit pysyvät silti hengissä. Puna-ailakilla tehdyt kokeet vahvistivat 1930-luvulla, että metallinsieto periytyy eteenpäin seuraaville kasvisukupolville.

Nyt tiedetään, mihin geeneihin kasville metallinsiedon antava mutaatio on ilmestynyt. Ellei Darwin mykistyisi nykytutkimuksen tarkkuudesta, niin viimeistään uudet sovellukset löisivät hänet ällikällä: metallia sietävillä kasveilla puhdistetaan saastunutta maaperää, ja puutarhaliikkeistä voi ostaa tämän evoluutioaskeleen ottaneita koristekasveja.

Työkalupakki yllättäisi
1990-luku näki huimia edistysaskelia kehitysbiologiassa.

– Kehitysbiologia tutkii, miten geenit ja molekyylit säätelevät sikiöaikana yksilön kudosten ja elinten kehitystä. Se selvittää muun muassa, mitkä geenit ohjaavat elinten paikkaa, kokoa, lukumäärää ja muotoa sekä miten ne sen tekevät, Irma Thesleff selittää.

– Yksilönkehitystä säätelevät geenit ovat työkalupakki, jonka perussisältö on säilynyt samana monisoluisten eläinten alkuajoista saakka eli yli 500 miljoonaa vuotta, Thesleff kertoo. Esimerkiksi kaikkien eläinten suomuilla, kynsillä, karvoilla, hampailla ja monilla rauhasilla on yhteinen alkuperä esihistorian aamuhämärissä. Siksi niiden kehittymistä sikiössä säätelevät pääosin samat geenit, oli sikiö sitten kalan tai ihmisen.

Viime vuosina on valjennut, että myös geenien säätely on evoluutiossa olennaista. Geenit sisältävät sekä koodaavia alueita että niiden ulkopuolella olevia säätelyjaksoja. Koodaavat alueet määräävät, millaista proteiinia kyseisen geenin ohjauksessa syntyy. Säätelyjaksoista taas riippuu, missä elimistön kudoksissa geeni vaikuttaa ja kuinka aktiivisesti. Monissa evoluution ilmiöissä on kyse juuri säätelyjaksojen toiminnan muuttumisesta.

Kulmakivi on pystyssä
Yksi Darwinin tärkeimmistä päätelmistä, luonnonvalinta, on pitänyt pintansa hyvin.

– Luonnonvalinnasta kiisteltiin kauan. Sitten populaatiogenetiikan perustajat osoittivat, että luonnonvalinta vaikuttaa evoluutioon jopa enemmän kuin uskottiin, Juha Tuomi kertoo. Tarkentunut tieto loi 1930–1960-luvuilla pohjan biologien nykyiselle evoluutioteorialle.

Perusidea on yhä sama kuin Darwinilla, eli kuten Tuomi tiivistää: – Luonnonvalinta suosii yksilölle edullisia ominaisuuksia ja karsii epäedullisia. Ominaisuuksien tuoma etu mitataan yksilöiden henkiinjäämisellä ja niiden tuottamien jälkeläisten määrällä. Se, minkälaisia yksilöitä valinta suosii, riippuu elinympäristöstä.

Luonnonvalinnan vuoksi jotkin ominaisuudet yleistyvät sukupolvien mittaan. Vähittäinen muutos oli Darwinin evoluutioteorian kulmakiviä, ja nykytiede on löytänyt siitä roppakaupalla lisää näyttöä.

Mikrobiologiakin vahvistaa
Yksi osoitus siitä, miten pieni etu voi johtaa suuriin muutoksiin silloinkin, kun aikalaisten silmin ei näytä tapahtuvan mitään, on laktoosin eli maitosokerin imeytyminen suolistossa.

Jos voisimme saada haudan levosta luoksemme paljon Darwinia kaukaisemman vieraan, kymmeniä tuhansia vuosia sitten eläneen nykyihmistyypin, cromagnoninihmisen, häntä tuskin kannattaisi pyytää kahvipöytään – ainakaan juomaan lattea. Vaikka valtaosa periytyvistä ominaisuuksistamme on yhä täsmälleen samoja kuin varhaisella sukulaisellamme, laktoosin sieto kehittyi aikuisikäisille vasta noin 7 000 vuotta sitten karjatalouden keksimisen jälkeen.

Hanna Kokko selittää, että kyky juoda maitoa antoi joillekin naisille mahdollisuuden paksumpaan rasvavarastoon niukkoinakin aikoina, ja tämä taas vaikutti lopulliseen lapsilukuun.

– Jos joukko laktoosia sietäviä naisia sai yhteensä 105 lasta ja samansuuruinen laktoosi-intoleranttien äitien joukko sai 100, näinkin vähäinen lapsiluvun ero riitti levittämään laktoosinsiedon suurimpaan osaan ihmispopulaatiota kolmessasadassa sukupolvessa eli noin 6 000 vuodessa.

Fossilitutkimus ihastuttaisi
Fossiilit olivat Darwinin päivinä yksi evoluution todistuskappaleista, joskin niitä tuolloin oli löydetty vielä niukasti. Darwinia varmasti ilahduttaisivat myöhemmät runsaat löydöt ja varsinkin se, miten paljon enemmän tietoa nykytiede saa fossiileista irti.

 – Menetelmät fossiilien ajoittamiseksi ovat tarkentuneet, Jukka Jernvall kertoo. – Nykyään on myös uusia tapoja kuvata, mitata ja analysoida fossiileja, jolloin saadaan tietoa sukulaisuussuhteista ja sukupuuttoon kuolleiden lajien ekologiasta.

Fossiilit antavat yhä arvokasta tietoa lajien kehityksen yksityiskohdista, mutta geenien aikakaudella niitä ei enää tarvita todisteeksi siitä, että evoluutiota tapahtuu.

Evoluution nopeus, olivat kyseessä sitten virukset tai valaat, on yksi niistä asioista, joita pystytään mittaamaan ja laskemaan paljon tarkemmin kuin Darwinin aikoina. Geneetikkojen arkea ovat yhtälöt, joihin sijoitetaan muuttujiksi ympäristön valintapaineet, uusien mutaatioiden ilmenemistiheys, lajin elämänkierron pituus sekä se, kuinka suuri osa lajin sisäisestä muuntelusta on periytyvää.

Darwin uskoi evoluution etenevän tasaiseen tahtiin, mutta haastajaksi on sittemmin noussut hyppäyksellisen kehityksen malli. Sen mukaan ainakin osa lajeista kokee aluksi nopeaa evoluutiota ja pysyy sitten melko muuttumattomana, kunnes kuolee sukupuuttoon.

Sattuma sanelee enemmän
Sattuma sanelee elämässä paljon, eikä evoluutio ole poikkeus. Jo Darwin ymmärsi sattuman vaikutuksen evoluutioon, mutta hän tuskin arvasi sitä niin suureksi kuin nykytieto osoittaa.

– Mutaatiot tapahtuvat satunnaisesti riippumatta siitä, ovatko ne yksilölle edullisia vai epäedullisia, Juha Tuomi selittää. – Edullisistakin mutaatioista osa häviää sattumalta.

– Sattuma liittyy myös lajien leviämiseen. Ensimmäisten uuteen paikkaan osuneiden yksilöiden perimä vaikuttaa siihen, millaiseksi populaatio muodostuu. Jos taas yksilömäärä romahtaa jonkin katastrofin vuoksi, sattumalta elossa säilyneiden yksilöiden perimä muodostaa perustan tuleville sukupolville. Pienissä populaatioissa sattuman vaikutus on suurin, Tuomi kertoo.

Jos saman lajin yksilöt päätyvät eri seuduille, ne voivat etääntyä ominaisuuksiltaan ja jakautua eri lajeiksi. Darwin tiesi tämän, mutta uutta hänelle olisi, että lajiutumista tapahtuu lähinaapureidenkin kesken. Lajien synnyn yksityiskohdissa on biologeilla yhä paljon tutkittavaa.

Eräs aktiivinen tutkimuskenttä on, millä tasoilla luonnonvalinta toimii. Seulooko se geenien, yksilöiden vai suurempien kokonaisuuksien ominaisuuksia? Brittiläinen evoluutiobiologi Richard Dawkins toi 1970-luvulla maailman tietoisuuteen ajatuksen geenin itsekkyydestä: me kaikki olemme kopioitumistaan edistävien geenien ohjaamia eloonjäämiskoneita.

– Tällä hetkellä muodissa on monitasoajattelu. Valinta tapahtuu eri tasoilla tilanteen mukaan, Timo Vuorisalo kertoo.

Väittely kohottaisi kulmakarvat
Kaikkein suurin yllätys Darwinille luultavasti olisi, että samalla kun tutkijat katselevat mikroskoopeillaan evoluutiota ja porautuvat uusilla menetelmillään sen mekanismeihin, osa kadunmiehistä ryhtyisi hänen kanssaan samanlaisiin väittelyihin kuin 1800-luvulla.

– Uskomus, että evoluutiota ei ole, on yhä yleinen, Timo Vuorisalo kummastelee. – Erityisen huolissani olen siitä, että Suomen kouluissa on biologian opettajia, jotka pitävät evoluutiota harhakäsityksenä. On mielenkiintoista lukea Opettaja-lehdestä kirjoituksia, jotka puoltavat kreationismin opettamista lukioissa.

Nekin, jotka hyväksyvät evoluution tosiasiaksi, saattavat ajatella sen tapahtuneen jo, joskus dinosaurusten aikaan, ja pitävät maailmaamme valmiina. – Kuitenkin evoluutiota tapahtuu joka päivä vaikkapa kotien pölypunkkipopulaatioissa. Evoluutio on arkinen asia, Vuorisalo toteaa.

Evoluution olemus kirkastunut
Evoluution nielemistä helpotti aikanaan se, että ihmisellä ajateltiin kuitenkin olevan jonkinlainen erityisasema. Meidän uskottiin olevan evoluution huipentuma ja tavoite, tikkaiden yläpää. Mitä pitemmälle tiede on kehittynyt, sitä ilmeisemmäksi on käynyt, että tämä on harha.

Evoluutio vain tapahtuu – ilman, että se tähtäisi esimerkiksi älykkäämmän ihmisen kehittämiseen. Lajit muuntuvat senhetkisistä lähtökohdistaan, ja muuntumista ohjaavat ne valintapaineet, jotka kussakin ympäristössä sattuvat olemaan.

Useimpien eläinlajien ympäristössä liika äly voi olla haitaksi. – Aivot kuluttavat paljon energiaa. Useimmat eläimet pärjäävät paremmin olemalla vähän sinnikkäämpiä ja laiskempia, Hanna Kokko toteaa.

– Esimerkiksi vaippaeläinten evoluutio on johtanut siihen, että nuoruusvaiheessaan niillä on vielä jäänteenä esi-isiltään hyvä ja rikkaasti toimiva keskushermosto. Aikuistuessaan vaippaeläin menee seisomaan päälleen merenpohjaan ja liuottaa aivonsa pois.

Kollegat pohtivat yhä
Takana ovat siis ajat, jolloin jotain lajia voisi jollain yleispätevällä perusteella sanoa toista kehittyneemmäksi. Mitä kehittyneisyys olisi?

Ovatko bakteerit ja virukset ylivoimaisen kehittynyt elämänmuoto, koska niiden rakenteen perusratkaisut ovat toimineet vuosimiljardeja ja koska ne pärjäävät hyvin huolimatta meidän hävitysyrityksistämme?

Ovatko linnut kehittyneempiä kuin nisäkkäät, koska ne ovat askeleen lähempänä kuolemattomuutta? Evoluutiomuutoksen ansiosta antioksidantit vähentävät linnuissa ikääntymisen haittoja tehokkaammin kuin meissä. Linnut elävät yleensä huomattavasti vanhemmiksi kuin samankokoiset nisäkkäät.

Jukka Jernvall muistuttaa, että lajimme ”ihmistyminen” nykyisenlaiseksi on ollut monen osan summa. Eri ominaisuutemme ovat kehittyneet eri aikoina ja erilaisten valintapaineiden takia.

– Evoluutioteoria on peili, jonka edessä meidän pakko arvioida omaa historiaamme, nykyisyyttämme ja tulevaisuuttamme, Juha Tuomi sanoo. – Jos ihminen on evoluution tuote, luomisopit pitää tulkita vertauksenomaisiksi kertomuksiksi. Ovatko uskonnot itse asiassa ihmisen evoluution sivutuotetta?

Mutta nykytiedonkaan valossa emme ole geeniemme orjia. – Jos perinnöllisyyden havaitaan vaikuttavan johonkin ominaisuuteen, se ei tarkoita, ettei asialle voisi tehdä mitään, Hanna Kokko painottaa. Vaikka geenit vaikuttaisivat aggressiivisuuteen, on silti hyödyllistä kasvattaa lapsia ristiriitojen sovitteluun.

Kahvipöydän toisella puolella Darwin nousee, kiittää kuulumisista ja poistuu takaisin ikiaikojen rauhaan levollisen oloisena. Sillä kuten Irma Thesleff toteaa: – Darwin luultavasti hämmästyisi myös sitä, että hän oli niinkin oikeassa.

Amatööribiologi astui Beagleen, kirjoita essee vihkoosi

Kirjoita vihkoosi tekstin pohjalta essee, joka vastaa seuraaviin kysymyksiin. Otsikoi teksti.

1. Mitä vaadittiin tutkimusmatkalle pääsyyn?
2. Missä oli matkan ensimmäinen pysähdys, kuvaile paikkaa?
3. Missä oli matkan toinen pysähdys, kuvaile paikkaa?
4. Mitä ongelmia oli Argentiinassa?
5. Mitä mieltä Darwin oli ”villeistä”?
6. Mitä ratkaisevaa tapahtui Galapagossaarilla?

Amatööribiologi astui Beagleen - ja maailma mullistui

Amatööribiologi astui Beagleen - ja maailma mullistui Historiallinen päivä oli 27. joulukuuta 1831, satama Britannian Plymouth ja määränpää Etelä-Amerikka. Harrastelijatutkija oli puolestaan 22-vuotias Charles Darwin, joka ei tämän matkan jälkeen päässyt irti evoluution ideasta. Mitä Darwin näki ja koki? Liity seuraani - ja varaudu mullistuksiin. Maailma on monin osin toisenlainen kuin 177 vuotta sitten

Mitä Darwin näki ja koki? Liity seuraani - ja varaudu mullistuksiin. Maailma on monin osin toisenlainen kuin 177 vuotta sitten.



1830-luvulla pääsy tutkimusmatkalle maailman ääriin oli jokseenkin samanlainen saavutus kuin pääsy astronauttiohjelmaan nykyään. Charles Darwin ei tulisi valituksi, mutta ei huolittaisi minuakaan, vaikka olen luonnontieteilijä. Minut pudotettaisiin yli-ikäisenä, Darwin siksi, että hän olisi teologi.

Ajat olivat kuitenkin toiset. Itse asiassa teologeja olivat luonnontutkijat kaikki tyynni. Tuohon aikaan kirkon virka tarjosi säännöllisimmän toimeentulon, mutta samalla se tietysti rajoitti tieteentekoa. Tutkimukseen pääsi heittäytymään vasta sunnuntaisaarnan jälkeen.

Toisaalta silloisessa menossa oli paljon hyvääkin. Darwin ei tarvinnut paria tohtorintutkintoa ja vankkaa työkokemusta, joita nykyisin edellytettäisiin. Riitti, että hän oli hankkinut monia hyödyllisiä taitoja luonnontieteiden alalta ja että hänen tutkijaystävänsä suosittelivat häntä retkikuntaan. Kun vielä Beaglen nuori kapteeni, vain 26-vuotias yläluokkainen upseeri Robert FitzRoy arveli, että Darwinista olisi hänelle tasavertaiseksi keskustelukumppaniksi, matkaan pääsi innokas, tiedonjanoinen ja vaikutuksille altis nuori mies, jonka elämä sai lopulta viisivuotiseksi venyneellä retkellä kokonaan uuden suunnan.

Darwin itse kirjoitti vanhoilla päivillään omaelämäkertaansa: "Beaglen maailmanympärimatka on ollut tärkeimpiä tapahtumia elämässäni ja määräsi tulevaisuudenurani." Lausunto ei kummastuta, sillä jo matkan antia tuoreeltaan puntaroidessaan hän sanoi: "Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, ettei mikään muu voi kehittää nuorta luonnontutkijaa enemmän kuin matkustaminen kaukaisissa maissa."
Olen samaa mieltä itse kokeiltuani.
Sademetsä oli oikea elämys
Jo matkan alkuvaiheessa Darwin huomasi kärsivänsä armottomasta meritaudista, ja siksi hän käytti aina hyväkseen mahdollisuuden retkeillä maissa. Niinpä hän poistui laivasta myös silloin, kun se karkauspäivänä 29. helmikuuta 1832 saapui Brasilian Salvadoriin. Sen ympäristössä Darwin pääsi elämysmatkailun makuun. Hän kävi ensimmäistä kertaa trooppisessa sademetsässä.

"Päivä kului miellyttävästi. Se on sinänsä laimea sana kuvaamaan luonnontutkijan tunteita, kun hän on ensimmäistä kertaa päässyt itsekseen brasilialaiseen metsään. Hienostuneet heinäkasvit, uutuudellaan viehättävät loiskasvit, kauniit kukat, kiiltävä, vihreä lehvästö ja ennen kaikkea yleisesti ottaen rehevä kasvillisuus herättivät minussa ihastusta."
Darwinin ihailun ymmärtää, sillä 1800-luvun alkupuolella sademetsä muodosti jokseenkin yhtenäisen 3 000 kilometrin nauhan koko Atlantin rannikon pituudelta ja satoja kilometrejä sisämaahan. Nyt alueel¬la elää noin 70 prosenttia Brasilian miltei 200 miljoonasta asukkaasta, ja rehevyys on kutistunut tuhansiksi pikku laikuiksi. Silti se on yksi maailman luonnon 25 monimuotoisuuskeskittymästä, ja siellä tavataan noin 20 000 kasvilajia ja 1 050 lintulajia. Nisäkkäitäkin on 264 lajia.

Brasilian sademetsissä Darwinin valtasi ihastus, mutta orjuudesta seurasi vihastus. Hän kävi myös yhdessä quilombossa, karanneiden orjien yhteisössä. Näissä piilopaikoissaan orjat elää kituuttivat maatilkkuja viljellen ja toivoen, etteivät paljastuisi. Monesti kävi toisin, minkä Darwinkin sai kuulla.

"Lopulta heidät löydettiin, sotilasosasto lähetettiin paikalle ja kaikki vangittiin lukuun ottamatta yhtä vanhaa naista, joka heittäytyi kuolemaan vuorenhuipulta välttääkseen joutumasta uudelleen orjuuteen".
Keisarikunnan pääkaupungissa Rio de Janeirossa Darwin vuokrasi talon Corcovadovuoren tyveltä ja katseli sieltä "erästä maailman ihmeellisimmistä maisemista". Vuorella on nyt suuri Kristus-patsas, minkä takia monet Rion kävijät poikkeavat tietämättään Darwinin kulkupaikoilla nykyisessä Tijucan kansallispuistossa. Se on edelleen sademetsää, mikä ilahduttaisi Darwinia. Myös orjuuden loppuminen olisi hänelle mieleen, mutta muuten hän ei tunnistaisi maata samaksi.
Karjapaimenia pampalla
Seuraavaksi Beagle saapui valtioon, jonka nimi tuolloin oli Banda Oriental mutta joka nykyään tunnetaan Uruguayna. Jälleen Darwin näki jotain uutta: pampan. Rehevä ruohotasanko oli suurten karjalaumojen ja maatilojen eli estancioiden valtakuntaa, missä Darwin tutustui gauchoihin, Etelä-Amerikan cowboyhin.

"Gauchot eli maalaismiehet ovat ylivoimaisia kaupunkilaisiin verrattuina. Gaucho on poikkeuksetta avulias, kohtelias ja vieraanvarainen. Kertaakaan en kohdannut tylyä kohtelua. Gaucho on vaatimaton sekä itsensä että maansa suhteen, mutta samalla päättäväinen ja rohkea."
Darwin ihaili karjapaimenten elämäntapaa - eikä ainoastaan kuulopuheiden perusteella. Hän itsekin otti tuntumaa oleskeluun avoimen taivaan alla satulavarustus vuoteenaan.

"Gauchojen elämäntyylissä on riippumattomuuden riemua - milloin tahansa voi pysäyttää hevosensa ja sanoa: "Yövymme tässä." Tasangon kuolemanhiljaisuus, vahtia pitävät koirat, gauchojen mustalaisryhmä valmistelemassa yösijojaan nuotion ympärillä ovat jättäneet mieleeni voimallisen kuvan tästä ensimmäisestä yöstä, enkä unohda sitä koskaan."
Kuten pohjoisamerikkalaiset kollegansa gauchotkin ovat käytännössä sukupuutossa. Pampa sen sijaan on suunnilleen samanlainen kuin Darwinin aikaan, mutta tilat on aidattu eivätkä eläimet enää pääse vaeltelemaan vapaasti.
Maasta nousee fossiileja
Argentiinaan edettyään matkalaiset joutuivat keskelle intiaanisotaa. Vuonna 1832 Argentiinan hallitus näet päätti ottaa Patagonian omakseen ja tehdä lopun intiaanipäälliköistä, jotka pitivät hallussaan Coloradojoen¬ eteläpuolisia aroja ja koettivat ryöstöretkillään estää uudisasukkaita tunkeutumasta mailleen.

Darwinin ja kumppaneiden tutkimuksia sota häiritsi yllättävän vähän. "Autiomaan valloituksen" - nykyisen arvomaailman kriteereillä kansanmurhan - johtaja, kenraali Juan Manuel de Rosas antoi miehille passit ja käskykirjeen, joka oikeutti heidät hallituksen hevosasemien käyttöön.

Patagoniassa Darwin tekikin matkansa merkittävimpiä löytöjä. Hän kaivoi esiin sukupuuttoon kuolleiden jättiläismäisten muinaiseläinten jäännöksiä. "- - joukko irrallisia luita löytyi hautautuneina rannalta noin 165 neliömetrin alueelta. On erikoista, että niin monia eri lajeja löytyi yhdessä, ja se osoittaa, kuinka runsaslukuisia tämän maan muinaiset asukkaat ovat olleet."
Darwin oli kovasti fossiilien perään, sillä hän piti itseään ennen kaikkea geologina. Hän oli opiskellut tunnettujen geologien johdolla, ja matkavarusteista löytyi alan tuolloisen huipun Charles Lyellin teos Geologian perusteet; ensimmäinen osa oli ilmestynyt juuri Beaglen lähdön alla, ja toinen osa toimitettiin Darwinille postitse Montevideoon.

Patagoniaakaan Darwin ei tuntisi entisekseen. Arot ja Andien itärinteiden etelänpyökkimetsät ovat kokeneet kovia. Patagonia on ollut Argentiinan Villi etelä, minne on menty samoilla periaatteilla kuin Villiin länteen eli pikaisen rikastumisen toivossa kasvattamaan nautakarjaa, lampaita ja vuohia. Lopputulos on ikävää katseltavaa. Lehmät ja vuohet ovat kalunneet metsät arolaikuiksi ja lampaat syöneet arot aavikoiksi.
Villejä vaikea uskoa lähimmäisiksi
Tulimaa, saaristo maailman ääressä, on tuttu kohde suomalaisillekin. Maantieteilijä Väinö Auer kävi siellä tasan 80 vuotta sitten, ja nyt se on alkanut vetää myös turisteja, jotka suuntaavat Ushuaian kaupungin kautta Etelämantereelle.

Darwinin aikaan Etelä-Amerikan eteläisimmässä kärjessä asui vain alkuasukkaita. He tekivät Darwiniin suuren vaikutuksen, sillä hän ei ollut aikaisemmin tavannut oikeita "villi-ihmisiä".

"En olisi uskonut, kuinka suuri ero on villi-ihmisen ja sivistyneen ihmisen välillä: suurempi kuin villieläimellä ja kotieläimellä - -. Sellaisia ihmisiä oli vaikea uskoa lähimmäisikseen ja yhteisen maailmamme asukkaiksi. On yleinen aprikoinnin aihe, onko alemmilla eläimillä mitään elämännautintoja. Kuinka paljon paremmalla syyllä saman kysymyksen voi esittää näistä barbaareista!"
Darwinin sanoissa kuultaa viktoriaaninen valkoisen rodun ja etenkin englantilaisten ylemmyys, mutta todellisuudessa hän oli jo laivalla tutustunut joihinkin tulimaalaisiin. Beaglen ensimmäisellä maailmanympärimatkalla 1826-1830 kapteeni FitzRoy oli venevarkauden takia vanginnut muutamia alkuasukkaita ja vienyt heidät Englantiin sivistymään. Nyt heidät palautettiin kotimaahansa. Kasvatusyritykset päättyivät surkeasti. Jokainen oli kyllä oppinut englantia ja hyviä pöytätapoja, mutta pintasilaus hävisi nopeasti. He sulautuivat alkuasukkaisiin, ennen kuin Beagle jatkoi matkaansa Chileen.
Maanjäristys selittyy modernisti
Chilestä tuli yhtä suuri elämys kuin matkasta Atlantin rannikolla, ei vähiten siksi, että Darwin joutui keskelle luonnonmullistusta. Helmikuun 20. päivänä 1835 Concepciónin kaupunki tuhoutui voimakkaassa maanjäristyksessä.

"Koko rannikolla ajelehti puutavaraa ja huonekaluja kuin tuhat laivaa olisi haaksirikkoutunut. Lukuisten tuolien, pöytien, kirjahyllyjen ym. lisäksi vedessä kellui talojen kattoja, jotka olivat kulkeutuneet mereen lähes kokonaisina."
Tuhot nähtyään Darwin päätyi miettimään syntyjä syviä: "Paha maanjäristys rikkoo hetkessä vanhimman mielikuvamme: maankamara, vankkumattomuuden vertauskuva, onkin liikahtanut jalkojemme alla kuin ohut kelmu nesteen pinnalla - yksi ainoa sekunti on jättänyt mieleemme oudon epävarmuuden tunteen, jollaista tuntikausien pohdintakaan ei olisi kyennyt aikaansaamaan."
Geologina Darwin pohti myös maanjäristysten syitä. Hän selitti ne aika nokkelasti ottaen huomioon, ettei tuolloin vielä tiedetty laattatektoniikasta mitään:

"- - voimat, jotka hitaasti ja vähän kerrallaan nostavat mantereita, ja voimat, jotka toistuvasti työntävät maanpinnalle vulkaanista ainesta avoimista purkausaukoista, ovat keskenään identtisiä. Monistakin syistä uskon, että tällä rannikkolinjalla tapahtuvat toistuvat vavahdukset johtuvat kerrostumien repeämisestä, joka puolestaan on väistämätön seuraus kohonneessa maassa olevista jännitteistä ja nestemäisen kiviaineksen johtumisesta näihin kerroksiin."
Vihdoin Andien huipulle
Chilessä Darwin pääsi lopulta toteuttamaan myös haaveensa nähdä Andien huiput. Beag¬len väki oli koettanut päästä vuoristoon jo Argentiinassa, mutta hanke epäonnistui, koska matkalaiset pyrkivät ylös Santa Cruzia. Joki johtaa kyllä Andeille saakka, mutta mutkitteleva, kiihkeä virta on aika mahdoton nousta soutuveneillä. Se selvisi retkikunnallekin parin viikon taivalluksen jälkeen. Kapteeni FitzRoy päätti, ettei veneitä viedä korkeammalle, sillä maasto ei houkutellut jatkamaan yhtään pidemmälle.

"Edessä kohosi Andien lumihuippuinen vuorijono. Katselimme näitä mahtavia vuoria pahoilla mielin, koska jouduimme vain kuvittelemaan niiden luonnon ja muodostumat sen sijaan että olisimme seisoneet, kuten olimme toivoneet, niiden huipuilla."
Uudella yrityksellä Darwin ja kumppanit käyttivät Uspallatansolaa, joka oli ja yhä on tärkein Andien ylityspaikka Chilen ja Argentiinan välillä. Nykyään solassa kulkee maantie, mutta 1800-luvulla noin sadan kilometrin taipaleesta lähes neljän kilometrin korkeu¬dessa oli suoriuduttava jalkapatikassa muulien kanssa.

Ponnistelu maksoi vaivan: Vähän ennen kuin jätimme vuoret näimme erikoisen näyn: "- - kaikenväriset ja -sävyiset porfyyrimassat olivat murskanneet - - sedimenttikivet ja kasanneet nämä sikin sokin. Ensimmäisen kerran elämässäni näin jotakin, joka todella muistutti geologien maan sisuksista tekemiä kauniita leikkauksia."
Galápagos vetää mietteliääksi
Syyskuuhun tultaessa Beagle oli kierrellyt myös pitkin Perun rannikkoa. Oli aika suunnata Galápagossaarille.

"Ensivaikutelma ei ollut puoleensavetävä.  - - joka puolella kasvoi kitukasvuisia, auringonpaahtamia pensaita, jotka vaikuttivat puolikuolleilta. Kuiva ja paahtunut maaperä, jota keskipäivän aurinko korvensi, sai ilman tuntumaan raskaalta ja läkähdyttävältä. Mielestämme pensaatkin haisivat pahalta."
Ensivaikutelma saarista on nykyäänkin yhtä luotaantyöntävä. Kun toimin suomalaisen ryhmän matkanjohtajana 1990-luvulla, kommentti oli samansuuntainen: "Katso nyt tuotakin saarta. Se ei enää rumemmaksi käy. Ja tämän pitäisi olla jokin luontoparatiisi."
Galápagossaarilla ei ratkaisekaan määrä vaan laatu. Saaret ovat niukkalajiset ollakseen päiväntasaajalla, mutta hyvin monia lajeja ei tavata missään muualla.

Darwin vietti Galápagossaarilla viisi viikkoa. Vaikka käynti oli vain murto-osa Beaglen matka-ajasta, 248 viikosta, sen merkitys Darwinin tieteelliselle ajattelulle oli monin verroin suurempi. Darwin havahtui huomaamaan, että läheisillä saarilla eli ilmeisen lähisukuisia lajeja, jotka kuitenkin olivat hiukan erilaisia. Kullakin saarella näytti olevan omat matkijalintunsa ja sirkkunsa, jopa jättiläiskilpikonnansa.

"- - Kiinnitin tähän huomiota ensimmäistä kertaa, kun varakuvernööri Lawson mainitsi kilpikonnien eroavan toisistaan eri saarilla ja sanoi kykenevänsä varmasti erottamaan, miltä saarelta mikin kilpikonna oli peräisin. En osannut kuvitella, että saarilla, jotka sijaitsevat noin 80-90 kilometrin päässä toisistaan - - voisi olla täysin erilaisia asujaimistoja - -."
Havainnot saivat Darwinin ihmettelemään, oliko kukin laji todella luotu erikseen omalle saarelleen vai olivatko ne kehittyneet yhteisestä kantamuodosta. Evoluutioteoria alkoi itää.
Pertti Ranta on biologi, joka on liikkunut Darwinin jalanjäljissä eri puolilla Etelä-Amerikkaa.
Sitaatit ovat peräisin Darwinin kirjasta The Voyage of the Beagle, joka syksyllä ilmestyi ensi kertaa suomeksi Pertti Rannan kääntämänä. Beaglen matka, Edita.

Beaglen matkan alkuperäiskuvat: Reproduced with permission from John van Wyhe ed., The Complete Work of Charles Darwin Online. darwin-online.org.uk/
Tijuca, pieni menestystarina

Viisas keisari pelasti kaupunkimetsän.
Kun Darwin Rio de Janeirossa oleskellessaan ihaili "erästä maailman ihmeellisimmistä maisemista", hän katseli sitä nykyisestä Tijucan kansallispuistosta. Tuolloin metsä tosin vielä sijaitsi kaupungin laidalla, ei sen keskellä, kuten nykyään.

Tällekin sademetsälle oli käydä kalpaten, sillä se lähes parturoitiin kahviviljelmiksi. Kahvipensaat eivät kuitenkaan kyenneet sademetsän lailla pidättämään ja annostelemaan vuorilta virtaavia vesiä, ja koko kaupungin vesihuolto vaarantui.

Vuonna 1861 keisari Pedro II päätti, että vuoret metsitetään uudelleen. Siitä sai alkunsa suojeluhanke, joka 1967 johti kansallispuiston perustamiseen ja 1991 bio¬sfäärialueeksi julistamiseen. Nykyään Tijucaa pidetään maailman suurimpana kaupunkimetsänä. Se kattaa lähes 40 neliökilometriä, noin viidenneksen Helsingin maa-alasta.
Sukupuutosta sukupuuttoon

Darwin näki huemuleita, me niiden kalloja.
Darwinin merkittävät fossiililöydöt olivat jättiläiseläimiä, jotka kuolivat sukupuuttoon viime jääkauden jälkeen. Maasta nousi muun muassa kuplavolkkarin kokoisia ja näköisiä glyptodontteja, jättiläislaiskiaisia ja merkillisiä Macrauchenia-kamelieläimiä. Darwin ei tietenkään tiennyt, mitä lajeja hän oli löytänyt. Hän pakkasi jäännökset laatikoihin ja lähetti ne laivarahtina Englantiin, missä hänen tutkijaystävänsä Richard Owen, dinosaurus-nimen isä muuten, määritti ja nimesi lajit.

Me nykymatkailijat saamme todistaa maapallon tällä tietämällä kuudetta isoa sukupuuttoaaltoa. Esimerkiksi suuresta huemul-hirvestä, jonka Darwin kohtasi useasti, on jäljellä lähinnä luita.