Neandertalin DNA

Ihmisen lähisukulaisen eli neandertalinihmisen perimän selvitys on genetiikan merkkipaaluja.

Perimän tarkan version julkaisi tiedelehti Science joulukuussa 2013. Työn vei loppuun kuin riivattuna ruotsalainen geneetikko Svante Pääbo.
 
Juuri Pääbo rakennutti äärimmäisen puhtaat tilat neandertalaisen perimän tutkimiseen Saksan Leipzigiin. Näytteiden dna:n puhtaus oli ratkaisevaa.

Lisäksi Pääbo kiersi maailmaa Espanjasta Kroatiaan ja Siperiaan. Hän meni museoihin ja luoliin ja kinusi näytteitä neandertalilaisten luista.

Pääbo halusi porata gramman tai parin näytteen arvokkaan luun sisältä. Luvan saamiseksi oli joskus hyvä kilistellä kunnolla vodkalaseja akateemikkojen kanssa.

Pääbo ryhmineen selvitti neandertalilaisen perimää solujen mitokondrio-dna:n avulla. Se periytyy aina äidin puolelta.

Työ on tarkkaa. MtDna:ta on ihmisen ja neandertalilaisen soluissa vain prosentin murto-osia kaikesta dna:sta. Sitä on vain noin 16 500 emäsparia dna:n yli 3,1 miljardista emäsparista.

Kun eliö kuolee, myös solujen dna alkaa hajota nopeasti. Tutkijan kannattaa ottaa dna luun sisältä. Näytettä on usein niin vähän, että sitä on kopioitava. Tähän on oma menetelmänsä, pcr.

Ihmisten dna:ta sekoittuu työssä näytteeseen helposti. Pääbon toistaa usein sanan kontaminaatio. Näyte on saastunut!

Pääbo esitteli joulukuussa 2013 myös geneettisen uutispommin.
Suurin osa ihmisistä kantaa perimässään 1–4 prosenttia neandertalilaisen perimää. Pääbo saattoi näin lopulta, ehkä hymähtäen, vastata kysymykseen, jonka naiset monesti esittivät:
"Joskus tuntuu, että mieheni on neandertalilainen. Olisiko se mahdollista?"

Kirja Neandertalilainen ei ole Pääbon elämäkerta. Pääbo kertoo tutkimuksen arjesta, ei elämänsä. Hän kuitenkin avaa elämästään asioita, joista ihmiset juoruavat. Expressen-lehti saisi niistä vetävän lööpin:
Biseksuaali huippugeneetikko on siirtolaisen äpärälapsi – isä oli ruotsalainen nobelisti!

Tuo kaikki toki on kiinnostavaa, mutta kirjan 372 sivua kertoo lähinnä tutkijan työstä.

Pääbon sydämen vei lopulta nainen, ehkä tarpeeksi poikamainen tutkija Linda Vigilant. Häät pidettiin Havaijilla New Age -hengessä kesällä 2008.
Isättömyys ei tunnu juuri vaivanneen Pääbota tai pientä Svantea. Hänestä huokuu kirjassa – ja myös esiintyjänä – ruotsalainen perusjärkevyys.
Pääbon kohtalo taisi sinetöityä jo 13-vuotiaana, kun kemistiäiti vei hänet Egyptiin. Sen jälkeen muumiot seurasivat häntä.

Egyptologin ura jäi haaveeksi. Kun Pääbo oli lääketieteen tutkija Uppsalassa, hän huomasi, että voisi tutkia genetiikan avulla ihmisen esihistoriaa. Ja jäi sille tielle 30 vuodeksi.

Lukijalle Neandertalilainen tarjoaa matkan genetiikkaan – ja itseemme. Kärryillä pysyy, jos tietää suunnilleen mitä perimäaines on ja miten sitä on tutkittu. Pääbo vie toki lukijan hyvin aiheen sisään.

Neandertalilaisen tärkeimmät löydöt ovat jo hyvissä koulukirjoissa. Nuorille ihmisen uusi esihistoria tulee jo äidinmaidossa ja on osa yleissivistystä.
Neandertalilainen on paljastunut fiksuksi. Hän ehkä näytti pelottavan vantteralta, mutta eli "ihmisiksi". Hän valmisti työkaluja, huolehti yhteisöstään ja hautasi vainajat.

Ihmisen perimä kartoitettiin jo 2000-luvun alussa. Kahta perimää voi nyt vertailla.

Perimämme erkaantuivat evoluutiossa noin 500 000 vuotta sitten. Geenien erot kertovat, miksi ja milloin ihmisestä tuli sellainen kuin hän on nyt.
Nyt tutkijat selvittävät, mitkä mutaatiot veivät kohti ihmistä.
Osa mutaatioista liittyi puheen muodostukseen, osa ohjasi aivojen kehitystä. Ja osa vaikutti ihon karvoitukseen.

Pääbon työ ihmisen esihistorian parissa jatkuu. Jälkisanat ovat lähes tätä päivää. Siperian Altaivuorilta löytyi 2010 denisovanihminen.
Pääbon ryhmä selvitti hänen perimänsä 2012. Se toi uusia mutkia esihistoriaamme.

Kirjan käännös soljuu. Suomalaisia kiinnostanee se, että Pääbo mainitsee meikäläisiä eri yhteyksissä. Suomalainen egyptologi Rostilav Holthoer auttoi Pääbota uran alussa.

Riittääkö evoluution vauhti?

1. Mihin nyt tarvittaisiin nopeaa evoluutiota
2. Mitä erikoista on Suomessa tapahtuneessa evoluutiossa
3. Mikä määrittää evoluution suunnan
4. Mitä on tapahtunut Itämeressä
5. Miksi kaikki muutos ei ole evoluutiota


Jääkauden mentyä Suomen kamaralla alkoi nopea evoluutio. Ilmastonmuutoksen vuoksi nyt tarvittaisiin kovempia kierroksia.

Julkaistu Tiede-lehdessä
Tunnen aina ihailua nähdessäni kuikan, sanoo eläinekologian professori Hanna Kokko Helsingin yliopistosta.

Kuikan muotoisia lintuja, joiden jalat ovat aivan vartalon takaosassa ja toimivat tehokkaana potkurina kalastussukellusten ajan, on ollut lähes yhtä kauan kuin on ylipäänsä ollut lintuja: yli sata miljoonaa vuotta. Hyväksi havaitun rakenteen ei ole tarvinnut muuttua.

- Se ei tarkoita, ettei kuikka olisi muilla tavoin muuttunut. On saattanut tulla uusia tauteja ja uusia loisia, ja kuikkien pitää koko ajan pärjätä muuttuvan maailman kanssa, Kokko selittää.

Suomenkin luonnossa kaikkien lajien edustajat joutuvat päivittäin kohtaamaan monenlaisia ympäristötekijöitä, joten evoluutiota tapahtuu koko ajan.

Reippaasti nuoressa maassa
Suomen luonto tunnetaan kansainvälisesti verraten poikkeuksellisen hyvin.

Ekologian ja ympäristönsuojelun dosentti Timo Vuorisalo Turun yliopistosta kertoo, että esimerkiksi Itämeren lohet ovat kahta eri alkuperää. Toiset ovat peräisin Atlantilta, toinen kanta taas myöhäisjääkautisesta Baltian jääjärvestä. Itämeren sinisimpukat puolestaan polveutuvat yllättäen Tyynenmeren sinisimpukoista eivätkä atlanttisista serkuistaan.

Suomen kamaralla kaikki evoluutio on tapahtunut jääkauden jälkeen. Joskus se on ollut huomattavan rivakkaa.

- Katajan lyhyt- ja tiheäneulasiset saaristo- ja tunturipopulaatiot ovat geneettisesti erilaisia kuin Etelä-Suomen mantereen, Vuorisalo kertoo. Kataja elää satojen vuosien ikäiseksi ja lisääntyy hitaasti, eli Suomen katajilla ei ole ehtinyt jääkauden jälkeen olla kovin suurta määrää sukupolvia. Silti näkyvää evoluutiota on ehtinyt tapahtua jo tänä aikana.

- Maankohoamisen ansiosta tiedetään, kuinka vanhoja mitkin saaret ovat. Siksi saaristokatajan evoluutiovaiheet on pystytty ajoittamaan melko tarkasti, Vuorisalo kertoo.

Ympäristö sanelee tahdin
Evoluutio on päämäärätöntä: sen ydin on sopeutuminen kunkinhetkisiin oloihin. Havainnollinen meikäläinen esimerkki ovat immenkorennot.

Immenkorennon koiraat ovat naaraskorentojen silmissä sitä houkuttelevampia, mitä suuremmat tummat siipilaikut niillä on. Jos samalla alueella elää neidonkorentoja, joiden koiraat ovat kauttaaltaan tummia, suurilaikkuiset immenkorentokoiraat joutuvat vaikeuksiin. Neidonkorennot luulevat niitä omanlajisikseen kilpailijoiksi ja käyvät päälle. Niinpä neidonkorentojen naapureina elävien immenkorentojen siipilaikut alkavat sukupolvien saatossa pienentyä.

Evoluutio vie kehitystä sen mukaan, mitä ympäristö suosii. Vauhdikkaimmin evoluutio laukkaa muuttuvissa ympäristöissä. Samoin silloin, kun eläin tai kasvi itse vaihtaa ympäristöä.

- Suomen luonnon nopeista evoluutioprosesseista lähes kaikki liittyvät nyt ihmisen aiheuttamiin ympäristön muutoksiin, Vuorisalo toteaa.

Vauhtia havainnollistavat myrkynsyöjiksi kehittyneet maaperäbakteerit. Joitakin 1960-luvulla perustettuja sahoja lakkautettiin kloorifenolipäästöjensä takia 1990-luvulla. Nyt näiden saha-alueiden maaperästä löytyy bakteereja, jotka pystyvät käyttämään myrkyllistä kemikaalia ravintonaan, eli kyky on kehittynyt niille muutamassa kymmenessä vuodessa.

Pinnan alla tapahtuu
Erityisen dramaattisesti valintapaineet ovat muuttuneet Itämeren vedenalaisessa maailmassa. Muutamassa vuosikymmenessä ravinnepäästöt ovat samentaneet veden niin, että näkyvyys on huvennut metreistä lähes olemattomaan.

- Kaikille ravintonsa tai lisääntymiskumppaninsa näönvaraisesti etsiville eläimille tämä on iso juttu, Vuorisalo painottaa. - Silti sen evoluutiovaikutuksia on tutkittu vasta vähän.

Muitakin tutkimattomia kysymyksiä odottaa pinnan alla. Sinilevien myrkyt vaikuttavat moniin meren eläjiin. Mereen päätyy kalojen hormonitoimintaan vaikuttavia teollisuuskemikaaleja. Laiva- ja veneliikenteen kasvu lisää  vedenalaista melua, mikä voi vaikuttaa kalojen viestintä-ääniin.

Itämeressä tapahtuu nyt vilkasta evoluutiota, mutta millaista? Ehtiikö evoluutio kehittää keinot, joilla eliöt selviävät ympäristön muutoksesta?

Pesintä menee pieleen
Rusakon turkin väri on Suomessa kokenut selvän evoluution. Kun laji ilmaantui tänne 1920-luvulla, kaikki rusakot olivat ympäri vuoden lämpimän ruskeita. Sittemmin rusakoille kehittyi harmahtava talviturkki.

Olisiko taas aika taas ottaa ruskea turkki käyttöön? Megaluokan ilmiö valintapaineiden muuttajana kun on ilmastonmuutos.

 - Muuttolintujen saapuminen on aikaistunut, Hanna Kokko kertoo. Keväiden lämpeneminen on varhentanut myös perhostoukkien kuoriutumista, jopa enemmän kuin lintujen tuloa. Linnunpoikasten kuoriutuminen, jonka evoluutio on hienosäätänyt samanaikaiseksi kuin lajin pääravinnon tarjontahuippu, tapahtuukin nyt joillain lajeilla liian myöhään. Nähtäväksi jää, ehtiikö tilanne korjautua ennen lintujen kannanromahduksia.

- Usein toivoisi, että evoluutio sujuisi nopeammin, Kokko huokaa.

Pieleen on menossa teerienkin ajoitus. Huhtikuut ovat Suomessa lämmenneet, ja teeret parittelevat yhä aikaisemmin keväällä. Poikaset ilmaantuvat maailmaan yhä aikaisemmin alkukesällä, jolloin hallat ovat tavallisia - eivätkä untuvikot ole sen hallankestävämpiä kuin ennenkään.

- Jotkin lajit pystyvät sopeutumaan muuttuviin ympäristöihin, mutta kukaan ei vielä tiedä, kuinka pitkälle se riittää, Timo Vuorisalo sanoo. - On tarpeen pikaisesti käynnistää järjestelmä, jolla seurattaisiin laajoilla alueilla - esimerkiksi koko Euroopassa - monen eri lajin evoluutiota. Tutkijoilla on siitä täysin riittämättömästi aineistoa.

Helena Telkänranta on tiedetoimittaja ja tietokirjailija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Pitääkö ihmisen uskoa evoluutioon

Pitääkö ihmisten uskoa evoluutioon?

Tuoas Aivelo, Tiede lehti

 

Kumpi on tärkeämpää, evoluution hyväksyminen vai ymmärtäminen? Ja eroavatko nämä toisistaan?

 

Naapuriblogistini kirjoitti tekijöistä, jotka vaikeuttavat uskomista evoluutioon. Laajennan hieman samasta teemasta, sillä evoluution ymmärtämistä ja hyväksymistä on tutkittu tieteellisesti pitkään, eikä asiassa tarvitse turvautua pelkkään mutu-tietoon ja Richard Dawkinsin ajatuksiin. Nykykirjallisuudessa käytetään lähinnä termiä evoluution hyväksyminen (acceptance of evolution), mutta myös evoluutioon uskominen (belief in evolution) on ollut käytössä joillain tieteenaloilla. En mene nyt syvemmälle näiden merkityseroihin, sillä se olisi oman, melko tylsän, blogikirjoituksen aihe. Käytän tässä kirjoituksessa 'hyväksymistä'.

Ensinnäkin, evoluution hyväksyminen ja evoluution periaatteiden tietäminen ja ymmärtäminen eivät riipu toisistaan. Ihminen voi hyväksyä evoluution tietämättä tästä yhtään mitään  – tai olla hyvinkin perillä evoluutioteorian modernin synteesin hienouksista hyväksymättä pätkääkään evoluutiota. Kuten aiemmin kirjoitin, luonnontieteellistä osaamista kartoittavissa kyselyissä ei enää Yhdysvalloissa kysytä evoluutiokysymyksiä, koska ne kertovat lähinnä vastaajan identiteetistä, ei luonnontieteen osaamisesta. Suomi on tässä suhteessa samanlainen kuin Yhdysvallat: vahvasti uskonnolliset ovat epäilevämpiä evoluutiota kohtaan.

Uskonnollisuudella ei ole merkitystä evoluutiosta tietämättömiin: vahvasti ja vähän uskonnolliset hyväksyvät yhtä suurissa määrin evoluution. Sen sijaan mitä paremmin ei-uskonnollinen ymmärtää luonnontiedettä, sitä varmemmin hän hyväksyy evoluution. Vahvasti uskonnollisen evoluution hyväksymisen todennäköisyys sen sijaan laskee mitä enemmän hän ymmärtää luonnontiedettä. Sama ilmiö on havaittu opetuksessa: hyvin biologiaa osaavien uskonnollisten opiskelijoiden osaaminen parani opetuksen aikana selvästi, mutta evoluution hyväksyminen ei yleistynyt. Heikommin biologiaa osaavilla ei-uskonnollisilla sen sijaan evoluution hyväksyminen kasvoi, vaikkei osaaminen olisikaan parantunut.
Tässä onkin yleinen ongelma opettajille: mitä vahvempi oppilaan osaaminen on, sitä enemmän hän vastustaa muutosta omissa asenteissaan. Itse asiassa opetus voi jopa kääntyä itseään vastaan: jos opiskelija kokee aiheen mielipiteitä jakavaksi, hän oppii yhä enemmän evoluutiovastaiseksi!

Mattson viittasi Kahnemanin kahden ajattelujärjestelmän malliin: intuitiivinen, ”nopea”, ajattelukoneistomme suosii kreationismia, kun taas evoluution hyväksyminen vaatii työlään analyyttisen ajattelun käyttöä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa edellämainittujen tutkimusten valossa: analyyttinen ajattelu voi pelata myös evoluutiovastaisuuden pussiin.

Dan Kahan puhuu kulttuurisesta kognitiosta, jota jokainen kannamme painolastimme. Olemme kasvaneet tietyssä ympäristössä, jossa meille on ollut suotuista etsiä tietyt tiedon auktoriteetit. Emme pysty arvioimaan itse kriittisesti jokaista uutta väitettä – vaikka se olisikin kaunis ajatus – joten useimmiten uskomme tiettyjä valikoituja henkilöitä. Ihmisillä on vahva taipumus seurata massan mielipidettä tiedollisissa asioissa. Vanhemmat, lääkärit, opettajat, poliisit ja papit ovat tyypillisesti Suomessa olleet tällaisia hahmoja, joihin luotamme (myös) tiedollisessa mielessä.

Kulttuurinen kognitio selittää, kuinka ihmiset muokkaaavat uskomuksia sen mukaan, mitkä arvot ovat keskeisiä heidän identiteetille. Käsite on amerikkalaista perua, ja siellä tyypillisesti määrittelevinä ryhminä on pidetty esimerkiksi republikaani-demokraatti ja uskonnollinen- ei-uskonnollinen -jaoitteluja. Republikaaneille on tyypillistä vahva ilmastonmuutoksen kieltäminen ja demokraateille särötyksen uhkien korostaminen. Kumpikin osapuoli aidosti ajattelee olevansa oikeassa, eikä koe omaa mielipidettään tieteen vastaisena.
Kulttuurinen kognitio voi selittää miksi Kahnemanin kahden ajattelujärjestelmän malli ei ole niin helppo-oikoisesti tulkittavissa. Meillä ei ole mitään syytä olettaa, että kulttuurinen kognitio vaikuttaisi ainoastaan intuitiiviseen ajatteluun. Päinvastoin, tutkimustulokset näyttävät siltä, että se vaikuttaa vahvasti myös analyyttiseen ajatteluumme. Lisäksi ihmiset, jotka ajattelevat enemmän analyyttisellä järjestelmällä, käyttävät myös enemmän intuitiivista järjestelmää.
Väliin lohdutuksen sana: hyvin harva tieteen aihepiiri kuuluu kulttuurikognition kannalta keskeisiin asioihin. Lähinnä näitä ovat edellämainitut evoluutio, särötys ja ilmastonmuutos. Esimerkiksi GM-elintarvikkeet Yhdysvalloissa on jo laajalti hyväksytty ja kulttuuriryhmästä riippumatta paremmin luonnontiedettä ymmärtävät suhtautuvat positiivisesti GM:hän.

Sekä evoluution ymmärtäminen että hyväksyminen, ovat kuitenkin oppimisen tuloksia. Miksi ne ovat erillään toisistaan? Miksi ylipäänsään nämä polarisoidut näkemykset ovat syntyneet ja mikä saa nämä toistumaan sukupolvesta toiseen?
Kulttuurinen kognitio auttaa hahmottamaan tätä osaltaan: identiteettimme koostuu arvoista, joilla on pitkä historia. Uudet kiistakappaleet syntyvät näiden ympärille: esimerkiksi papilloomarokotuksen yhteydessä oletettu alaikäisten seksisuhteiden hyväksyminen aloitti polarisaatioprosessin. Miten minä olen kerännyt itselleni juuri tämän identiteetin painolastikseni? Tämän on vielä heikosti tunnettua, mutta siihen liittynee niin geneettinen periytyminen, sukulaiset, ystäväpiiri kuin monet muutkin tekijät.

Monet tutkijat ovat myös argumentoineet, että ihmiset eivät luontaisesti opi ymmärtämään evoluutiota helposti: aivomme ymmärtävät helpommin pysyvät eliölajit kuin jatkuvan evoluution. Tämä ei kuitenkaan ole vakuuttanut kaikkia – meillä ei ole todistusaineistoa, että evoluutio olisi jotenkin erityisen vaikea asia oppia verrattuna muihin luonnontieteen oppisisältöihin. Kieltämättä, silti tieto siitä, miten evoluutiota opitaan, voi helpottaa opettajia suunnittelemaan opetusta.

Kulttuurinen kognitio ei myöskään ole sama asia kuin vahvistusharha. Vahvistusharha tarkoittaa sitä, että olemassaolevan tietojemme perusteella valikoimme todistusaineistoa niin, että tietojärjestelmämme pysyy koherenttina. Kulttuurinen kognitio sen sijaan tarkoittaa sitä, että arvotamme todistusaineistoa eri tavoin. Tällöin kaksi ihmistä voi hyväksyä tismalleen saman todistusaineiston, mutta loppupäätelmä on aivan päinvastainen. Siinä missä vahvistusharha yleensä ylläpitää käsitysjärjestelmäämme, kulttuurinen kognitio voi viedä sitä äärimmäisemmäksi. (Jos arvostat bayesialaista mallinnusta, tämä esimerkki selventää kahden käsitteen eroa.)

Entä biologian opetuksessa – pitäisikö opettajien pyrkiä lisäämään evoluution hyväksymistä opiskelijoiden keskuudessa? Voiko koulun tavoitteena olla tietynlaiseen maailmankatsomukseen pyrkiminen vai onko se perimmäisesti yhteiskuntamme tavoitteita vastaan?

Tutkimustulokset vihjaavat siihen suuntaan, että päättämättömien opiskelijoiden suhteen tämä onnistuu. Kuten kokeneet biologian opettajat varmasti ovat huomanneet, vannoutuneen kreationistin päätä ei pysty kääntämään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kreationistillakin ole oikeutta oppia evoluutiosta. Kunhan opettaja ei tee evoluutiosta henkilökohtaista, eli lähde haastamaan oppilaan identiteettiä, kreationisti voi oppia ymmärtämään evoluution aivan yhtä hyvin kuin ei-kreationistikin.

Se kuinka suuri osuus suomalaisista hyväksyy tai ei hyväksy evoluutiota ei kerro koulujärjestelmämme laadusta. Se kertoo suomalaisten kulttuurista.
Neuvoni biologian opettajalle: älä käytä aikaa mielipiteiden muuttamiseen tai todisteluun ”evoluution puolesta”. Käy läpi sitä miten tiede toimii ja miten tutkimusta tehdään. Kerro minkälaisia hypoteeseja kustakin teoriasta seuraa ja miten niitä voidaan todistaa oikeiksi tai vääriksi. Keskity tieteen toimintaan, älä oppilaiden identiteetin muokkaamiseen.

Tässä lisää pohdittavaa: Pitääkö biologian opettajan hyväksyä evoluutio? Voiko ihminen, joka ymmärtää evoluution täysin, mutta ei hyväksy sitä, opettaa evoluutiota koulussa? Pitääkö opettajalla olla tietynlainen maailmankatsomus?
Kun työllä ja vaivalla argumentoin, että evoluution tietäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa, eikö silloin asiansatunteva kreationistikin voisi toimia biologian opettajana?

ID museo

"Raamatun luomiskertomus on tiedettä uudessa museossa Yhdysvalloissa
Petersburg. Kun 600 vuoden ikään ehtinyt vanhurskas Nooa oli arkissaan lähisukulaistensa, hevosten, lintujen ja dinosaurusten kanssa, raivokkaat vesimassat röykyttivät maapalloa ja kourusivat mennessään muun muassa Grand Canyon -rotkon.
Kaikki tapahtui noin 4 400 vuotta sitten, sellaiset 1 600 vuotta maailman luomisen jälkeen. Luomistapahtuma tunnetusti antoi meille esivanhempamme Aatamin ja Eevan, jotka pilasivat kaiken synneillään ja joiden vuoksi lempeistä, Eedenin puutarhassa kasveja popsineista, dinosauruksista tuli ihmisten vihollisia.
Näin uskoo ja opettaa amerikkalainen Creation Museum, toukokuun lopulla avattava, 20 miljoonaa euroa maksanut 5 600 neliömetrin kokoinen luomismuseo Kentuckyn osavaltion Petersburgissa. Sen päätehtävä on todistaa luomiskertomuksen historiallisuus ja osoittaa kehitysoppi "konkurssikypsäksi" huuhaaksi.
Museon rakennuttanut Answers in Genesis -järjestö eli AiG odottaa "varovasti arvioiden" noin 250 000 kävijää vuodessa, sanoo järjestön perustajajäsen Mark Looy.
Museohankkeen isä ja AiG:n johtaja, australialainen Ken Ham, sanoo, että kreationismin eli luomisopin puolustamista tarvitaan tänään, kun Raamattu ja etenkin sen alku, Ensimmäinen Mooseksen kirja eli Genesis ovat "hyökkäyksen kohteina".
"Tässä historian vaiheessa on paljon voimia, jotka yrittävät kyseenalaistaa Raamatun. Tällä museolla halutaan puolustaa kristinuskoa."
Yhdessä lukuisista näyttelysaleista yleisö saa istua huikeassa multimediateatterissa katsomassa vedenpaisumuksen vaiheita.
Dramaattista tarinaa tehostetaan tuolien tärinällä, suihkuavalla vedellä ja tuulenpuuskilla. Museon suunnittelutöitä johtaa Universal Studios -elokuvahuvipuiston Tappajahai-näyttelyn arkkitehti Patrick Marsh.
Heti museon aulassa vierailija näkee, kuinka ennen syntiinlankeemusta lapset ja dinosaurukset elivät sulassa solussa. "Me uskomme, että dinosaurukset ja ihmiset elivät yhtä aikaa. Suurin osa tiedemuseoistahan käyttää dinosauruksia evoluutioteorian perustelemiseen", Looy kertoo.
Maallinen tiede toteaa dinosaurusten kuolleen sukupuuttoon ehkä 65 miljoonaa vuotta sitten ja lajien kehittyneen verkkaisen evoluutioprosessin myötä. Nykyihminen tuli kuvioihin varsin myöhään, ehkä noin 200 000 vuotta sitten.
AiG:n hanketta on jo ennen avaamistaan pilkattu "Kiviset ja Soraset" -museoksi. Yhden Ken Hamin lainaaman blogikommentin mukaan Disneyn huvipuistot ovat rehellisempiä, koska ne eivät väitä satujaan tosiksi.
Kaikki kritiikki ei ole ollut lempeää vitsailua. Tietokirjailija Chris Hedges toteaa tuoreessa "Amerikan fasistit" -teoksessaan, että AiG:n museo on osa Yhdysvaltain vaaralliseksi muuttuneen kristityn oikeiston "sotaa totuutta vastaan".
"He pumppaavat ulos itse julkaisemiaan artikkeleita tarjotakseen 'todistusaineistoa' siitä, että homoseksuaalisuus voidaan parantaa, ilmastonmuutos on myytti, abortti voi aiheuttaa rintasyöpää – – nämä pseudotieteet uivat julkiseen keskusteluun, ja niitä levittää hermostunut media, joka yrittää antaa joka argumentille kaksi näkökulmaa."
Ken Hamin mielestä kristinuskon avoimesta pilkkaamisesta on tullut muotia Yhdysvalloissa. Entinen biologian opettaja sanoo, ettei häntä huoleta negatiivinen kirjoittelu, koska evoluution puolustajat eivät usein perustele argumenttejaan mitenkään.
AiG puolestaan on palkannut riveihinsä tiedemiehiä perustelemaan luomiskertomuksen tieteellisyyttä. Yksi heistä on astrofyysikan tohtori Jason Lisle, joka väitteli Coloradon yliopistosta.
Lislen mukaan maallisilta tiedemiehiltä puuttuu rohkeus lähteä testaamaan Raamatun sanoman todenperäisyyttä. Hän, Looy ja Ham sanovat, että Yhdysvalloissa kaikki aivopestään evoluutio-opin sokeaan uskoon, eikä ihmisille anneta vapautta kyseenalaistaa kouluopetusta.
Vaikka kouluissa opetetaan evoluutiota, amerikkalaisista lähes puolet ilmoittaa kyselyissä uskovansa Raamatun versioon maailmankaikkeuden synnystä. Raamatun lukeminen ja kirkossakäynti ovat hyvin yleistä, mutta siitä huolimatta AiG:n mukaan Yhdysvallat on "entistä enemmän kristinuskon vastainen maa".
AiG:n mielestä evoluutio ei pysty vastaamaan siihen, mistä kaikki alkoi. Museossa on esitteillä kaksi tutkijavahanukkea – toinen kreationisti ja toinen darwinisti – jotka tarkkailevat vierekkäin dinosaurusten luita.
"Meillä on kaikilla edessämme samat tosiasiat, mutta teemme niiden pohjalta eri tulkinnat", Mark Looy sanoo."

Turha ylvästellä taidoilla ihminen!

Meillä on luomakunnan mutkikkaimmat aivot. Valailla on mutkikkaammat. Me osaamme keksiä uusia kaluja. Niin osaa variskin. Ainakin meillä on yksinoikeus kieleen. Noinkohan?

Me osaamme keksiä uusia kaluja. Niin osaa variskin.
Ainakin meillä on yksinoikeus kieleen. Noinkohan?
Julkaistu Tiede -lehdessä 3/2010

Vanha, tiedemaailmassakin vallinnut uskomus oli, että ihmistä ohjaa järki ja eläimiä vaisto. Parin viime vuosikymmenen aikana käsityksen pohja on murentunut kiihtyvää vauhtia, ja tätä nykyä on ilmeistä, että oppiminen, traditiot, äly ja niiden alla vaistot ja mieli ohjaavat niin ihmisen kuin muittenkin lajien käyttäytymistä.

Nyt jopa kysytään, onko ihmisellä varmasti luomakunnan parhaat aivot. Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta se, että kysymys ylipäätään esitetään, merkitsee asenteiden vallankumousta. Asenteiden vallankumous taas merkitsee usein astumista uudelle tiedon tasolle. On hyvä hetki katsoa, miten eräät keskeiset kykymme tällä tietoa sijoittuvat lajien välisessä vertailussa.
Tietoisia on muitakin
Tietoisuutta on pidetty tekijänä, joka selvimmin erottaa ihmisen muista lajeista. Toisaalta, mitä tietoisuus lopulta on?

Behavioristit väittivät aikoinaan, että se on vain tapahtuneista asioista jälkikäteen rakennettu muistikuva, jolla ei ole mitään tekemistä käyttäytymisen motivaation kanssa. Muistikuva voi ollakin tietoisuuden hyvä kuvaus.
Joka tapauksessa tietoisuutta on käsitys itsestä erillisenä yksilönä. Ihmisellä tämä kypsyy kahden-kolmen vuoden iässä, jolloin lapsi alkaa tunnistaa itsensä peilikuvasta. Tällä perusteella peilitestiä on käytetty tietoisuuden osoittajana myös muilla lajeilla.

Peilistä ovat itsensä tunnistaneet kaikki isot ihmisapinat. Tunnettu englantilainen etologi, simpanssitutkija Jane Goodall väittää, että lähimmän sukulaisemme tunne-elämä on yksi yhteen samanlainen kuin meidän.

Ihmisapinoiden lisäksi peilitesti on tehty vain muutamille lajeille. Sen ovat tähän mennessä läpäisseet ainakin pullokuonodelfiini, norsu, harakka ja viimeisimpänä sika.

Peilitestin läpäisyä on pidetty myös empatian ja avunannon perustana. Harakka tässä joukossa ei ole kovin suuri ihme, sillä älyllisissä suorituksissaan ja sosiaalisuudessaan monet varislinnut yltävät isojen ihmisapinoiden tasolle. Tietoisuudesta ei ole erottamaan ihmistä muista eläimistä.
Näppäryys otteen varassa
Kädentaidoissakaan emme ole ainutkertaisia. Kyse on määrällisestä, ei laadullisesta erosta. Monet nisäkäslajit tekevät työkaluja, ja isot ihmisapinat jopa suunnittelevat ennakkoon tekemisiään ja valmistavat työkaluja myös tulevaa tarvetta varten.

Lintumaailman Pelle Peloton on suuriaivoinen uudenkaledonianvaris. Luonnossa se tekee oksista ja kairapalmun hammaslaitaisista lehdistä tikkuja ja koukkuja, joilla se onkii koloista toukkia ruoakseen. Eri osissa Uuden-Kaledonian saaristoa linnut suosivat erilaisia työkaluja, ja laboratoriossa muuan lintu osasi ennakkoon harjoittelematta vääntää rautalangasta koukun, jolla se poimi läpinäkyvästä pleksiputkesta ruoka-astian.

Vaikkei olekaan ainoa työkalujen käyttäjä, ihminen on vienyt työkalujen valmistuksen ja käytön pidemmälle kuin yksikään muu laji. Tämä johtuu siitä, että yhdelläkään muulla älykkäällä eläimellä ei ole käytössään ihmiskäden veroista työvälinettä. Kellosepän tai aivokirurgin taidot ovat mahdollisia vain lajille, jolla on ihmisen peukalon ja etusormen mahdollistama tarkkuusote.
Eläinmaailma kieliä täynnä
Kielen ajatellaan joka tapauksessa erottavan ihmisen kaikista muista lajeista! Noinkohan?

1960-luvun lopulla Allen ja Beatrice Gardner kohauttivat tiedemaailmaa raportoimalla Washoe-simpanssista, joka oppi yli 150 viittomakielen viittomaa ja keskusteli niiden avulla hoitajiensa kanssa. Myöhemmin selvisi, että kaikki isot ihmisapinat pystyvät samaan.

Yhtä lailla meidät yllätti papukaijan puhekyky, jonka paljasti Massachusettin teknisen yliopiston MIT:n  Irene Pepperbergin nyt jo edesmennyt Alex. Se oppi yli 150 englannin sanaa, ymmärsi kouluttajiensa kysymykset ja vastasi niihin oikein. Se tunsi käsitteet erilainen ja samanlainen ja osasi erottaa esineitä jopa kolmen ominaisuuden, kuten värin, materiaalin ja muodon, mukaan.

Eläinten omia kieliä on tutkittu vähemmän. Jane Goodall on tunnistanut simpanssilta noin 30 kulttuurisesti periytyvää ääntä. Marakateilta on löydetty myös ääniä, jotka sisältävät symbolifunktion eli välittävät lajitovereille aivan tietyn viestin. Esimerkiksi vervettiapinalla on kymmenkunta ääntä, joilla se tiedottaa, millainen vaara näköpiiriin milloinkin on ilmaantunut. Campbellinmarakatti taas muuttaa sanomansa tarkoitusta kolmella erilaisella päätteellä. Vaikka eri merkityksiä kertyy silläkin vain kymmenkunta, tutkijat ovat sen äänissä kuulevinaan jopa kieliopin siemenen.

Apinoiden äänikuningas on kapusiiniapina, jonka sanavarastoon kuuluu yli sata erilaista signaalia. Lintumaailmassa lähimmäksi tätä yltää korppi. Sveitsiläiset eläintieteilijät Peter Enggist-Düblin ja Ueli Pfister ovat äänittäneet Bernin ympäristön korpeilta noin 80 erilaista ääntä, jotka vielä jakautuvat kolmeen murteeseen.

Lupaavimmat eläinpuheen tutkimuskohteet löytyvät kuitenkin meristä. Merinisäkkäiden käyttäytymistä yli 20 vuotta tutkinut yhdysvaltalainen Brenda McCowan on työtovereineen osoittanut, että pullokuonodelfii¬nien ääntely muistuttaa ihmiskieltä. Se on säännönmukaista, se opitaan poikasiässä, ja siinä on viitteitä kieliopista. Onko delfiinillä myös "kielioppikone" kuten meillä, jää nähtäväksi. Ihmispuheen salaisuutena pidetyt aivojen kielialueet mahdollistavat sanojen "digitoinnin" noin 30 foneemiksi, joita yhdistelemällä syntyy rajaton määrä ilmauksia.
Matikkapääkin yhteistä juurta
Myös jonkinlainen laskutaito tai lukumäärien arvioinnin taito on eläimille välttämätön. Saaliseläimen pitää tietää, lähestyykö aukion yli yksi vai neljä petoa. Aivan samoin on tär¬keää, että ruokaa etsivä marakatti tai papukaija osaa määrittää, onko puussa viisi vai viisikymmentä marjaa. Hyvin monet eläinlajit kykenevät vertaamaan lukumääriä. Onpa taidon alkeita löydetty sammakkoeläimiltäkin.

Eräässä kokeessa yliopisto-opiskelijoille ja makakiapinoille näytettiin peräkkäin kaksi täpläjoukkoa. Sen jälkeen osallistujien piti löytää täpläjoukko, jossa oli yhtä paljon täpliä kuin näytetyissä kahdessa joukossa yhteensä. Yllätys ei ollut, että opiskelijat pärjäsivät paremmin, mutta se oli, että kummatkin erehtyivät sitä herkemmin, mitä enemmän vaihtoehdot muistuttivat toisiaan.

Tutkimuksen tekijät, kognitiopsykologit Jessica Cantlon ja Elizabeth Brannon, päättelivät, että ihmisen ja apinan matemaattisessa työkalupakissa on samoja komponentteja, joilla tehdään samanlaisia likimääräisiä arvioi¬ta ja ynnäyksiä. Uusimmat tulokset osoittavat, että myös lukumäärien neurologiset vasteet ovat ihmisillä ja apinoilla hyvin samanlaiset.

Simpanssien on osoitettu oppivan arabialaiset numerot, osaavan liittää ne oikein vastaaviin lukumääriin ja laskevan niitä yhteen. Kokeissa simpanssien suoritukset ovat olleet hyvin samanlaisia kuin pienten lasten.
Suuri kiitos kuuluu käsille
Eläinten kyvyistä ja aivojen rakenteesta kertyneen tiedon valossa on avoin kysymys, onko ihminen luomakunnan älykkäin eläin. Toisaalta pitää tietysti kysyä, onko mitään mieltä tai edes mahdollista vertailla aivan erilaisia lajeja, kun ihmisälystäkin älykkyystestimme löytävät vain kapean viipaleen.

Tällä tietoa mikään ei viittaa siihen, että aivomme olisivat oleellisesti paremmat kuin muilla suuriaivoisilla, älykkäillä lajeilla. Kulttuuristamme saanemme kiittää yhtä paljon, ehkä enemmänkin, käsiä kuin aivoja. Vain meillä on tarkkuusotteeseen kykenevä käsi aivojen käskettävänä. Se on mahdollistanut aineellisen ja teknisen kehityksen, johon mikään muu laji ei pääse, olivat sen aivot miten hyvät tahansa.
Samankaltaisissa aivoissa syntyy samankaltaista
Tarkastellaan minkä tahansa nisäkäslajin aivoja, niistä löytyvät aina samat osat. Samanlaisilla osilla näyttää myös olevan hyvin samanlaiset tehtävät. Aivojen koko sen sijaan vaihtelee paljon lajista toiseen, ja alkuun ajateltiin, että nimenomaan isot aivot tekevät ihmisestä älykkään.

Kun eläinkunnan suurimmat aivot ovat kuitenkin suurilla valailla - miekkavalaalla kuusi- ja kaskelotilla kahdeksankiloiset - näkemystä viilattiin: koko sinänsä ei ratkaise aivojen suorituskykyä, tärkeämpi on koko suhteessa ruumiin painoon. Jos näin olisi, päästäiset olisivat kaikkein älykkäimpiä nisäkkäitä!
Valaat eroavat edukseen
Nykykäsityksen mukaan älykkyyteen vaikuttaa kokoa enemmän aivojen poimuttuneisuus. Tässäkään ihminen ei yllä kärkeen. Itse asiassa kaikilla valailla pienimpiä pyöriäis- ja delfiinilajeja lukuun ottamatta on monimutkaisemmat eli enemmän ja syvempään uurteiset aivot kuin ihmisellä. Sama pätee norsuihin.

Valaat vievät pisteet myös tietyissä aivosoluissa. Niillä on aivokuoressaan puolitoista-kolme kertaa enemmän tähtisoluiksi sanottuja gliasoluja, hermosolujen tukisoluja, kuin meillä.

Tähtisolut säätelevät hermosolujen toimintaa ja hermoliitosten eli synapsien muodostumista. Jokaista synapsia ympäröi tähtisolun haarake, ja solut kommunikoivat samoilla välittäjäaineilla, jotka siirtävät hermoärsykkeitä synapsien yli hermosolusta toiseen. Näin ne kuuntelevat neuronien toimintaa, tahdistavat niiden impulsseja ja estävät tai vahvistavat viestien kulkua. Lisäksi tähtisolut ohjaavat verenkiertoa aktiivisille aivoalueille ja stimuloivat kantasoluja tuottamaan uusia hermosoluja.

Kun hermosolujen aktivoituminen, synapsien muodostuminen ja uusien neuronien synty ovat keskeisiä oppimiseen ja ajatteluun liittyviä tapahtumia, on selvää, että tähtisoluilla on älyllisissä toiminnoissa ratkaisevan tärkeä asema.

Albert Einstein tarjoaa tässä mielenkiintoisen vertailukohdan. Hänellä oli pienemmät aivot kuin ihmisillä
keskimäärin mutta selvästi enemmän tähtisoluja. Juuri niiden määrää on arveltu yhdeksi syyksi hänen etevyyteensä.
Sosiaaliset solut yllättivät
Muutama vuosi sitten eräiden suurten valaiden aivoista löytyi sukkulasoluja, joita luultiin olevan vain ihmisellä ja ihmisapinoilla. Meillä ja sukulaisillamme solut sijoittuvat otsalohkoon, monien älyllisten toimintojen ydinalueelle, mutta valailla niitä on myös muissa aivojen osissa.

Sukkulasolut on yhdistetty ennen muuta nopeisiin sosiaalisiin reaktioihin, ja tästä syystä niiden arvellaan osallistuvan emootioita ja aikeita seuraavien peilisolujen säätelyyn. Tällä perusteella voi ajatella, että valailla on hyvin kehittynyt sosiaalinen äly, kenties jopa parempi kuin meillä.

Monet ihmiset ovat kokeneet valaiden suureen älykkyyteen viittaavat tulokset suureksi loukkaukseksi. Eteläafrikkalainen anatomi Paul R. Manger puolusti jo ennen sukkulasolulöytöä hypoteesia, jonka mukaan valailla on suuret aivot ja niissä suuret määrät aivosoluja vain siksi, että kylmissä vesissä sukeltelevilla eläimillä aivot toimivat lämmöntuotantoelimenä. Älyllisesti valaat ovat "tyhmiä kuin kultakalat".

Suuri joukko eturivin valastutkijoita kiisti käsitykset täysin väärinä. Emory-yliopiston Lori Marino ja kollegat painottivat, että valaiden aivot ovat suuret ja monimutkaiset, koska valailla on monimutkaisia kognitiivisia ja sosiaalisia kykyjä.

Kansa joka katosi

He olivat asuneet Eurooppaa kaksisataatuhatta vuotta, kun me vasta saavuimme Afrikasta. Mikä heidät hävitti? Miksi me jäimme eloon?
saavuimme Afrikasta. Mikä heidät hävitti? Miksi me jäimme eloon?

"Tiikeri valitti ja aukaisi silmänsä. Hän tuijotti suoraan leveisiin, kammottaviin kasvoihin, jotka virnistivät hänelle hullun tavoin. Peikko, ajatteli Tiikeri. (- -)"

"Sama outo hahmo oli yhä kumartuneena hänen ylitseen. Se oli peikkokoiras, jolla oli leveä nenä, valtavan suuri suu ja vaaleanharmaat silmät raskaitten kulmakaarien alla. Silmien ympärillä oli syviä ryppyjä ja pää oli täysin kalju. (- -)"

"Sitten peikko kääntyi sivuun ja sanoi jotakin yllättävän korkealla äänellään. Hetkessä monet muutkin suuret ja kalpeat kasvot katsoivat Tiikeriin."

Näin ihmisnuorukainen nimeltä Tiikeri kohtaa ensimmäisen kerran neandertalinihmisiä. Tapahtumapaikka on Pohjolassa jääkauden lämpimän välivaiheen aikana, 35 000 vuotta sitten. Aluksi neandertalilaiset kauhistuttavat Tiikeriä lapsuudessa kuultujen peikkotarinoiden ja oudon ulkonäkönsä takia. He kuitenkin hoitavat terveeksi mammutinmetsästyksessä loukkaantuneen pojan ja ovat hyvin kohteliaita sekä vieraalle että toisilleen. Ajan mittaan Tiikeri rakastuu hoitajaansa, neandertaltyttö Morsinkoon.

Neandertalilaiset ovat valkoihoisia, sillä he ovat asuneet Euroopassa jo kaksisataatuhatta vuotta ja sopeutuneet vähäisempään auringon¬paisteeseen kuin mustan Tiikerin esi-isät, jotka ovat tuoreita tulokkaita Afrikasta.

Näin kuvitteli Björn Kurtén romaanissa Musta Tiikeri 1970-luvulla. Edesmennyt Kurtén oli kuulu suomalainen paleontologi, joka tiesi jääkauden ihmisistä sen, mikä tiedettävissä oli. Mitään suoria todisteita ihmislajien kohtaamisista, ihonväristä tai sukupuuttojen syistä hänellä ei kuitenkaan ollut. Niinpä Kurtén kirjoitti valistuneet arvauksensa mieluummin romaaniksi kuin tieteellisiksi artikkeleiksi.

Nuo arvaukset ovat hyviä yhä, paitsi että neandertalilaisten nenä tuskin oli litteä vaan kallojen nenäaukoista ja eteenpäin sojottavasta luisesta osasta päätellen varsin suuri.

Uunituore geenitutkimus kertoo, että osa heistä oli iholtaan aivan vaaleita ja punatukkaisia.

Moni arvoitus on uudesta tutkimuksesta huolimatta säilynyt, ja neandertalilaisten kohtalo ihmetyttää meitä edelleen. Miksi tuo toinen ihmislaji hävisi Euroopasta niin nopeasti meidän tultuamme 40 000 vuotta sitten - elettyään ensin täällä niin kauan ja laajalla alueella, nykyisestä Israelista vähintään Britannian korkeudelle, Iberiasta Siperiaan? Miksi me uudet tulokkaat selvisimme ja kansoitimme koko maailman?
Ilmasto muuttui
Fossiililöytöjen perusteella tiedetään, että neandertalilaiset katosivat melkein kaikkialta Euroopasta noin 30 000 vuotta sitten. Pieni joukko sinnitteli vielä 24 000 vuotta sitten luolassa Gibraltarin niemimaalla.

Nykytiedon mukaan pääsyy neandertalien katoamiseen saattoi olla ilmaston muuttuminen. Lämpötilassa tapahtui rajuja heilahduksia, kun jääkausi alkoi kääntyä kohti viimeistä kylmyyshuippuaan.

Neandertalilaiset eivät hävinneet siksi, että he olisivat paleltuneet kuoliaaksi. Todennäköisemmin he kuolivat nälkään. Heillä oli roteva ruumis, paksu ja leveä rintakehä ja lyhyet raajat. Tällainen rakenne säilyttää lämpöä paremmin kuin meidän ruipelo vartalomme. Se eristää myös sisäelimet kylmältä.

Neandertalilaisten suuret lihakset kuluttivat paljon energiaa. He tarvitsivat runsaasti ravintoa, kaksi kertaa niin paljon kuin me nyt. Siksi ruoan perässä vaeltaminen oli heille kuluttavampaa ja epätaloudellisempaa.

Jos ilmaston heilahdukset veivät mammutit, hirvet ja peurat, neandertalilaiset joutuivat pulaan. He olivat taitavia suurriistan metsästäjiä ja ennen kaikkea lihan syöjiä. Nykyihminen tuli toimeen vähemmällä ruoalla ja oli sitä paitsi vähemmän ronkeli. Me söimme myös kalaa ja marjoja. Huonoina aikoina saatoimme pysytellä hengissä kasviksilla ja pikkunisäkkäitä pyytämällä, hätätilassa vaikka heinäsirkkoja ja muita ötököitä syömällä.

Miksi neandertalilaiset eivät alkaneet tehdä samoin, kun liha alkoi loppua? Kyllä he tekivätkin, muun muassa kalastivat. Meidän esi-isämme olivat kuitenkin valmiiksi kouliintuneita keräilemään ruokaa monista lähteistä. He tekivät sen näppärämmin ja tehokkaammin. Kaiken kukkuraksi he osasivat varastoida ruokaa ja vettä.
Me heitimme keihästä
Riista oli toki herkkua nykyihmisellekin, silloin kun sitä oli saatavissa. Suurriistan metsästyksessä oli iso etu heittokeihäistä. On arveltu, että neandertaleilla oli metsästysaseinaan vain kirveitä ja raskaita keihäitä, jotka eivät sopineet heitettäviksi. Ne täytyi survaista saaliiseen läheltä.

On myös epäilty, ettei käden ja silmän yhteistyö toiminut neandertaleilla yhtä hyvin kuin meillä eivätkä he olisi pystyneet sinkoamaan kevyttäkään keihästä tarkasti maaliin.

Neandertalien olisi siis täytynyt päästä väijyen aivan saaliin viereen. Vaarana oli jäädä mammutin jalkoihin tai hirven sarviin. Ja jos ilmaston äkilliset muutokset hävittivät metsää, hävisivät myös suojaisat ympäristöt, joissa olisi päässyt huomaamatta riistaeläinten lähelle.

Heittokeihäät ovat kuitenkin jo 400 000 vuotta vanha keksintö, ja niitä on löytynyt esineadertalilaisten asumilta alueilta. Silloin olisi outoa, että ne olisivat hävinneet neandertalien kulttuurista.
Oli älliä ja kulttuuria
Nykyihmistä tyhmemmiltä neandertalilaiset eivät vaikuta. Pääkallot kertovat, että heillä oli suuremmat aivot kuin nykyihmisillä, ja monimutkaisesta ajattelusta vastaavat aivoalueet saattoivat olla aivan yhtä kehittyneet.

Ihmisyys ei ole pelkkää fysiologiaa. Se on ennen kaikkea kulttuuria. Kulttuurin kehittymiselle keskeistä on pitkä nuoruus. Sitä ei ollut varhaisilla ihmisillä, esimerkiksi meidän ja neandertalien yhteisellä kantamuodolla afrikanpystyihmisellä (Homo ergaster). 1,6 miljoonaa vuotta sitten elänyt Turkanan poika oli kuollessaan kymmenvuotiaana jo lähes aikuinen.

Hampaat paljastavat, että neandertalilaiset ja nykyihmiset kypsyivät myöhemmin. Neandertaleilla oli isot härän hampaat ja meillä paljon sirommat, mutta niiden juuren hidas kehitys kertoo samaa tarinaa pitkästä nuoruudesta.
Puhekalut löytyivät
Neandertalilaisillakin oli siis nuoriso-ongelmia. He pitivät huolta vanhuksistaan ja hautasivat vainajansa. Haudoista löydetystä siitepölystä on päätelty, että he laittoivat hautoihin kukkia. Neandertaleilla oli myös monipuoliset työkalut. Taidetta heidän jäljiltään ei ole löytynyt - ei ainakaan sellaisia upeita luolamaalauksia, joita meidän esi-isämme ovat jättäneet eri puolille Eurooppaa.

Yksi taito on ongelmien selvittelyssä, yhteistyössä ja kulttuurin välittämisessä ylitse muiden. Se on puhetaito.

Osasivatko neandertalilaiset puhua? Heiltä on löytynyt FoxP2-geeni, joka nykyihmisillä on välttämätön puheen kehittymiselle (ks. Mitkä geenit tekivät ihmisen, Tiede 7/2007, s. 44-48). Neandertalinihmisen jäännöksistä on löydetty myös kieliluu, joka näyttää sijoittuvan kalloon niin, että äänteiden muodostaminen olisi ollut mahdollista. Muutenkin puhe-elimistö näyttää puhumiseen kelpaavalta.

Miesten ääntöväylä eli tila, jossa äänteet muodostuvat, oli lyhyempi ja leveämpi kuin nykyisten miesten. Se muistutti naisten ääntöväylää. Neandertalmiehillä oli siis mahdollisesti korkea ääni, jota tuntuisi nyt hassulta kuulla romuluisen äijän suusta.
Työnjako antoi meille etua
Muutenkin neandertalmiehet ja -naiset muistuttivat enemmän toisiaan kuin meidän lajimme koiraat ja naaraat. Miehet olivat noin 165 senttiä pitkiä. Naiset olivat kymmenisen senttiä lyhyempiä mutta melkein yhtä voimakasrakenteisia. He saattoivat osallistua metsästykseen tasaveroisesti miesten kanssa.

Yhdeksi selitykseksi nykyihmisen parempaan menestykseen on tarjottu sukupuolten työnjakoa. Koska naiset olivat metsästäjiksi hentoja, he jäivät kotikonnuille huolehtimaan lapsista ja muista töistä. Erikoistuminen eri tehtäviin lisäsi yhteisön menestystä.
Kilpailu, taistelu vai rakkaus?
Kävikö siis niin, että neandertalilaisilta loppui ruoka? Laji oli selviytynyt aiemmista nälän ja vilun kausista, mutta tällä kertaa nykyihminen saattoi edistää sen tuhoa kilpailemalla ravinnosta. Omakin voittomme olemassaolon taistelussa näyttää olleen niukka. Koko ihmiskunta oli vähällä hävitä jääkauden viimeisen huipun aikana.

Vai teurastiko heiveröinen Homo sapiens paremmilla aseillaan toisenlaiset ihmiset koko Euroopasta? Tuskin. Laajoista verilöylyistä ei ole jäänyt todisteita.

Vanha paleontologi ei valinnut romaaniinsa mitään näistä selityksistä, vaan jotain paljon yllättävämpää. Hidas lisääntyminen on suuri riski ihmissuvun säilymiselle. Yksi jälkeläinen vuoden tai useamman välein on kovin vähän kilpaileviin lajeihin verrattuna. Neandertalien kohtaloksi koitui ihastuminen joustavasti liikkuviin, kauniisiin tummiin ihmisiin, joiden kasvoissa säilyi aikuisenakin lapsekas sulokkuus. Neandertaleilta se hävisi jyrkkien kulmakaarten alle heidän kehittyessään täysikasvuisiksi.

Kurténin kirjassa neandertalit tekivät tulokkaiden kanssa lapsia niin innokkaasti, että suuri osa heidän jälkeläisistään oli lopulta ristisiitoksia. Uudet ihmiset olivat ennakkoluuloisempia ja pariutuivat mieluummin keskenään, vaikka kokeilivat lemmenleikkejä myös naapureiden kanssa.

Yhteiset jälkeläiset olivat kuitenkin hedelmättömiä, niin kuin hybridit usein ovat. Morsingon neandertalsuku hiipui ja lopulta sammui, kun ristisiittoinen sukupolvi ei koskaan saanut lapsia. Tässä tarinassa neandertalilaisia ei hävittänyt sota vaan rakkaus.

Uros onko näyttöä!

Evoluutio sälytti naaraalle poikimisen vaivat mutta antoi hyvitystä pariutumisessa. Uroksen on osoitettava kelpoisuutensa - onpa kilpailulajina sitten sarvien kasvatus tai pienten kivien pinoaminen. Naaras kilpailuttaa jopa urosten spermoja emättimessään.
TEKSTI:Petri Nummi Julkaistu Tiede-lehdessä
Evoluutio sälytti naaraalle poikimisen vaivat mutta antoi hyvitystä pariutumisessa.
Uroksen on osoitettava kelpoisuutensa - onpa kilpailulajina sitten sarvien kasvatus
tai pienten kivien pinoaminen. Naaras kilpailuttaa jopa urosten spermoja emättimessään.
Meidän on helppo samastua eläimiin, jotka viehättyvät kosiskelijan ulkonäöstä. Riikinkukkonaaraat valitsevat pitkäpyrstöisiä ja värikkäitä koiraita, juoksuhämähäkkineitokaisia kiehtoo koiraiden jalkojen karvaisuus. Hirviuroksen uhkea sarvikruunu hurmaa naaraat ja lannistaa muut koiraat.
Tuttua - mutta tuntuu tarkemmin ajatellen aika järjettömältä. Erityisen pitkä pyrstö ei ole linnulle kovin hyödyllinen. Hirven valtavista sarvista on lähinnä riesaa. Komistukset kuitenkin kertovat oikeasti koiraan laadusta. Huijaaminen ei onnistu, sillä huonokuntoinen yksilö tuupertuisi yrittäessään kerätä mahdottomasti mineraaleja sarvenkasvatukseen tai koettaessaan paeta petoja liian suuren pyrstön kanssa.
Ulkomuodon symmetria viehättää niin teeriä, haarapääskyjä kuin ihmisiäkin. Lintunaaraat tarkkailevat kosijoidensa pyrstöä, ihmisissä symmetria kiinnostaa yhtä hyvin naisia kuin miehiä. Naiset saavat useammin orgasmin symmetrisen miehen kanssa, viehättyvätpä kokeiden mukaan sellaisen yksilön paidan hajustakin. He haistavat symmetrisyyden nimenomaan silloin, kun raskaaksi tulo on todennäköisimmillään. Miesten mielestä taas symmetriset rinnat viestivät hedelmällisyydestä.
Symmetriassakin on järkensä: epäsymmetria kielii sisäsiittoisuudesta ja muista lisääntymiskykyä heikentävistä seikoista.
Uros havittelee määrää, naaras laatua
Urosten siittiövarat ovat käytännössä ehtymättömät, ja niiden turvin urokset yleensä kamppailevatkin parittelutilaisuuksien määrästä. Jälkeläisiinsä enemmän panostavien naaraiden kannattaa valita lisääntymiskumppaninsa tarkoin. Ne siis kilpailevat laadusta.
Sille sukupuolelle, jota valitaan, kehittyy huomiota herättäviä ominaisuuksia, kuten kirkkaita värejä tai komea pyrstö. Naisten hedelmällisyyttä mainostavat rinnat ja takamus viittaavat siihen, että ihmislajin naaraat ovat kilpailleet enemmän kuin tiukasti yksiavioiset kädelliset, esimerkiksi pienipeppuiset gibbonit. Monen koiraan kanssa parittelevilla apinanaarailla, kuten paviaaneilla, takapuoli turpoaa kiimassa loistavan punaiseksi.
  kaventaa tätä sukupuolten käyttäytymiseroa.
Naaraat eivät pelkästään valikoi niitä ominaisuuksia, joita koiraat kulloinkin sattuvat tarjoamaan, vaan naaraiden mieltymykset muokkaavat koiraiden ominaisuuksia vahvasti.
Esimerkiksi fasaani- ja jouhisorsakoiraat yrittävät ratkaista kosiokilpansa tappelemalla, mutta naaraat eivät yksiviivaisesti suosikaan niitä koiraita, jotka menestyvät kamppailuissa. Naisetkaan eivät välttämättä suosi pukarityyppiä. Kun miesten kasvokuvia kokeessa maskuliinistettiin ja feminiinistettiin tietokoneella, kuvia arvioineet naiset pitivät lievästi naisellistettuja kasvoja miellyttävimpinä. Selitys lienee se, että korostuneeseen maskuliinisuuteen voi liittyä aggressiivisuutta ja uskottomuutta.

Miksei ihmisellä ole kiima-aikaa? Kerran pari vuodessa toistuva muutaman päivän tai viikon kiima olisi varsin käytännöllinen: muu vuosi keskityttäisiin sitten muuhun. Ihmistä lisääntymistoimet kuitenkin riivaavat enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Jatkuvan seksivalmiuden takia nainen ei tiedä tarkoin, milloin munasolu irtoaa. Tällainen piiloon jäävä ovulaatio on nisäkkäillä poikkeuksellinen. Sitä esiintyy ihmisen lisäksi vain muutamilla muilla kädellisillä. Piilo-ovulaation uskotaan kehittyneen evoluutiossa aikana, jolloin ihmisen kantamuodot olivat seka-avioisia. Naaraat parittelivat kaikkien kanssa, ja urokset olisivat mielellään tappaneet toistensa jälkeläisiä päästäkseen nopeammin itse hedelmöittämään naaraan. Piilo-ovulaation vuoksi isästä ei kuitenkaan voinut olla varma, ja tämä epävarmuus suojeli jälkeläisiä. Kun ihmiset myöhemmin alkoivat elää yhä tiheämmässä eivätkä enää olleet kovin seka-avioisia, ilmeni piilo-ovulaation toinen hyöty. Mies nimittäin pysyi kotona perheensä apuna, jos hän halusi olla varma isyydestään. Jos vaimon ovulaatio olisi paljastunut paviaaninpunaisena loistavasta takamuksesta, mies olisi voinut h-hetken jälkeen painua turvallisin mielin riiustelemaan muita naisia.

Uskottomuus hyvin yleistä
Koiraan into osallistua jälkeläisten hoitoon riippuu siitä, kuinka varma se on isyydestään - ja varmuuteen on aihetta harvoin. Sekä matelijoiden, lintujen että nisäkkäiden dna-tutkimukset osoittavat, että yksiavioisinakin pidetyistä naaraista valtaosalla on myös vieraan koiraan siittämiä jälkeläisiä.
Naaras ei välttämättä lisää jälkeläisten määrää vieraissa käynneillään, mutta jälkeläistön elinkyvylle voi olla eduksi, että katraassa on perimältään erilaisia yksilöitä.
Koiraat pyrkivät estämään kilpailijoiden parittelun tai sopeuttavat jälkeläissatsauksensa isyysasteeseen. Monen lintunaaraan pesyeessä on usean isän jälkeläisiä, ja koiras tuo untuvikoille ruokaa sen mukaan, kuinka moni niistä on sen oma.
Englantilaisessa tutkimuksessa naisten todettiin käyvän vieraissa varsinkin munasolun irtoamisen eli ovulaation aikoihin, jolloin hedelmöityminen on todennäköisintä. Sen sijaan into paritella vakituisen kumppanin kanssa ei vaihdellut kuukautiskierron mukaan. Erityisesti niin sanotut kaksoisparittelut osuivat usein ovulaatioaikaan. Niissä parinsisäisen ja ulkopuolisen yhdynnän väli on alle viisi vuorokautta. Tämän ajan sperma säilyy naisessa toimintakykyisenä, eli nainen saa luotua partneriensa välille spermakilpailun.
Isyys on erityisen epävarmaa niissä ihmiskulttuureissa, joissa parisuhde on löyhä. Tähän on kehittynyt kiintoisa ratkaisu: joillakin Tyynenmeren saarilla miehet hoitavat eniten siskonsa lapsia, joille he ovat keskimäärin läheisempää sukua kuin vaimonsa jälkeläisille.
Hyvä reviiri tekee seksikkääksi
Poikimiseen valmistautuvalle naaraalle uroksen hyvä reviiri on selkeä etu. Monet nisäkäs-, lintu-, sammakko- ja kalanaaraat valitsevatkin koiraan sen reviirin perusteella. Parhaille reviireille naaraita siunaantuu useampiakin. Teoriassa naaraita tulee, kunnes reviiri ruuhkan takia laadultaan laskee seuraavaksi parhaan, tyhjänä olevan reviirin tasolle.
Resurssit viehättävät myös ihmisiä. Esimerkiksi Kenian kipsigien vaimoluku riippuu miehen maaomaisuudesta. Eräässä tiibetiläisessä yhteisössä köyhillä veljeksillä voi olla yhteinen puoliso, varakkaalla miehellä monta vaimoa. (Vastaavaa on havaittu linnuilla, tietyssä rautiaispopulaatiossa.)
Monilla eläimillä reviiri on vain pieni laikku lisääntymisareenalla, jolle koiraat kerääntyvät mittelemään voimiaan ja houkuttelemaan naaraita. Meille tutuimpia ovat metsojen ja teerien areenat, mutta lisääntymisareenoita on myös kuusipeuralla, vasarapäälepakolla, sammakoilla, kaloilla ja hyönteisillä. Teeren soitimesta tiedetään, että naaraat nopeuttavat valintaansa matkimalla kanssasisariaan, eli liittymällä sellaisen koiraan seuraan, jonka luona jo on naaraita. Suokukkojen areenoilla on puolestaan mustaröyhelöisten mahtiurosten lisäksi myös valkokauluskoiraita, jotka eivät osallistu otteluihin mutta saattavat silti päästä parittelemaan.

Pariutumisten kirjo • Yksiavioisuus eli monogamia. Yksi naaras, yksi uros. • Moniavioisuus eli polygamia. Yhdellä on monta kumppania. Alatyyppejä ovat moninaaraisuus eli polygynia ja monikoiraisuus eli polyandria. • Seka-avioisuus eli polygynandria. Urokset ja naaraat parittelevat vapaasti keskenään.

Paras uros kantaa eniten kiviä
Joidenkin lintujen ja hyönteisten naaras suosii koiraita sen mukaan, miten ison kosiolahjan ne tuovat. Skorpionikorentonaaraat parittelevat pisimpään sellaisen koiraan kanssa, joka tarjoaa niille runsaan aterian. Tässä on järkeä: kunnollisen lounaan syöneet munivat enemmän kuin niukoin eväin kitkuttelevat.
Lahjat voivat olla myös hyödyttömän tuntuisia. Espanjan vuoristossa elävä kivitaskun sukuinen mustatasku kuskaa naaraalle kokoonsa nähden melkoisen kasan kiviä. Röykkiöstä ei ole muuta hyötyä kuin että se kertoo naaraalle koiraan pystyvän kantamaan tehokkaasti myös ruokaa poikasille.
Lavastajalintujen koiraat rakentavat puolestaan mielikuvituksellisia "puistokäytäviä", "juhannussalkoja" ja "majoja", joiden koristeellisuuden perusteella naaras tekee valintansa.
Ihmisen metsästäjä-keräilijäkulttuureissa lahjonta vaikuttaa voimakkaasti sukupuolisuhteisiin. Miehet kokoavat metsästyksellä keskimäärin vähemmän kaloreita kuin naiset keräilemällä, mutta toisinaan miehet saavat yltäkylläisen saaliin, josta riittää jaettavaksi naapurinaisillekin. Nämä taas harjoittavat mieluusti seksiä hyvien metsästäjien kanssa. Suhteettoman suuri osa kylien lapsista onkin parhaiden pyyntimiesten siittämiä.
Ihminen on mennyt lahjomisessa niin pitkälle, että vanhemmatkin voivat vaikuttaa jälkeläistensä naimismenestykseen. Morsiamen perhettä lahjotaan ylenpalttisimmin monivaimoisissa kulttuureissa, joissa kilpailu naisista on kovaa. Vastaavasti sulhasen vanhemmat saavat myötäjäisiä yksiavioisissa yhteisöissä, joissa on jyrkkä luokkajako. Tytär yritetään näin naittaa mahdollisimman vauraalle miehelle.
Mylvintä paljastaa kunnon
Taitoa, voimaa tai kestävyyttä vaativat liikkeet ovat tehokkaita mainoksia. Hämähäkit heiluttavat jalkojaan ja hyönteiset tuntosarviaan. Liskot veivaavat päätään tietyssä tahdissa. Linnut levittävät pyrstöään ja siipiään ja kurkistelevat niiden takaa, nakkelevat päätään taakse, keinuvat oksilla tai juoksevat veden pinnalla.
Lintujen soidin on siis melkoisen tanssillista, ja tanssi on puolestaan ihmisellä monesti kosiskelevaa. Varsinkin primitiiviset tanssit ovat fyysisesti niin rankkoja, että ne paljastavat esittäjän kunnon lahjomattomasti.
Myös ääntely on liikettä, joka kuluttaa paljon energiaa. Niin rupikonnien, kirjosiepon kuin saksanhirvenkin naaraat suosivat ripeään tahtiin kurnuttavia, laulavia tai mylviviä koiraita. Uhoaminen ottaa voimille: esimerkiksi haaremia pitävä saksanhirvisonni menettää kiiman aikana 25 prosenttia painostaan, minkä vuoksi se ei pysy valta-asemassaan kovin pitkään.
Laulun laatukin vaikuttaa. Kanarialintunaaraiden todettiin koeoloissa pesivän sitä aikaisemmin ja munivan sitä enemmän mitä monimuotoisempaa laulua ne kuulivat. Luonnossa laulutaituruus ei yksinään vaikuta yhtä paljon kuin reviiri, mutta lauluinto heijastelee usein reviirin laatua.
Koiraat voivat tuottaa ääniä myös mekaanisesti. Esimerkiksi juoksuhämähäkkikoiraat rummuttavat kuivia lehtiä takaruumiillaan. Naaraat suosivat ahkerasti rummuttavia koiraita. Tutkimuksen mukaan niiden kanssa saadut jälkeläiset selvisivät elossa keskimääräistä paremmin, joten rumpusoolo tosiaan paljastaa koiraan laadun.
 

Kaikki urokset eivät kilpaile Syvänmeren kalojen naaraat elävät niin hajallaan, etteivät koiraat pysty haalimaan itselleen useita parittelu-kumppaneita. Tällaisessa tilanteessa koiraiden välille ei juuri synny kilpailua, ja ne voivat jäädä kääpiöiksi. Hyviä esimerkkejä kilpailun puutteesta ovat myös tähtimadot, joiden muutaman millin pituinen koiras elää loismaisesti metrin mittaisen naaraan sukupuolielimissä.

Naaraat myös kilpailuttavat kosijoitaan ääntelyn avulla. Jos nuoret norsu- tai merinorsu-urokset yrittävät lähennellä, naaras huutaa paikalle korkea-arvoisempia uroksia, jotka karkottavat junkkarit tiehensä. Näin naaras pääsee parittelemaan hallitsevan uroksen kanssa.
Hajut viettelevät ja säätävät kiimaa
Perhosurokset ovat kuuluisia siitä, että ne löytävät matkojen päästä naaraan luo, vaikka kuutiometrissä ilmaa olisi vain muutama tämän erittämä feromonimolekyyli. Feromonit ovat eläinten houkutusaineita.
Kuten koiranomistajat tietävät, nisäkäsurokset merkkaavat reviiriään virtsalla tai muilla hajustamistavoilla enemmän kuin naaraat. Urosten tuoksukirjokin on laajempi. Koiraat voivat myös julistaa sukupuolista valmiuttaan. Esimerkiksi hirvisonni virtsaa maahan myllertämäänsä kiimakuoppaan ja piehtaroi siinä.
Ihmiselläkin hajuaisti on tärkeämpi kuin luullaan. Esimerkiksi kainalokarvoitus on tarkoitettu etenkin mieskainaloista erittyvien aineiden levitykseen. Näitä aineita sukukypsät naiset haistavat jopa sata kertaa tarkemmin kuin miehet. Ihmiset vain ovat alkaneet pitää omia hajujaan sopimattomina. On hupaisaa, että tilalle kehitetyissä parfyymeissä käytetään monesti eläinten kiimaeritteitä, joissa on samoja yhdisteitä kuin ihmiselläkin.
Naarashajuissa on melkoinen voima. Uroskoirien elämä menee sekaisin, kun jollakin kulmakunnan nartuista on kiima. Mutta naaraat käyttävät hajuvaltaa toisiinsakin. Rotilla alempiarvoisten naaraiden kiima muuttuu samanaikaiseksi hallitsevan naaraan kierron kanssa.
Samankaltaista hajuhallintaa on ilmeisesti myös ihmisillä, koska pitkään yhdessä olevien naisten kuukautiskierrot samanaikaistuvat. Tämän saavat aikaan naisten kainaloista erittyvät yhdisteet. Ihminen ei haista niitä tietoisesti, mutta niistä osa kiihdyttää ja osa jarruttaa kuukautiskiertoa säätelevän keltarauhashormonin eritystä.