1. Miksi Amerikassa vastustetaan evoluutiota?
2. Mitä tarkoittaa ID ja miten kreationismi naamioituu ID:ksi?
3. Miksi ID ei pääse tunkeutumaan Eurooppaan?
4. Miten ID-liike on ”yrittänyt maihinnousua”?

Evoluutio kauhistuttaa Amerikkaa - miksei Eurooppaa?

Yli puolet amerikkalaisista kiistää evoluution. Se ei johdu tiedon puutteesta, sillä Yhdysvalloissa tieteenlukutaito on maailman huippua. Jotain opittavaa rapakon takana kuitenkin olisi Euroopasta. Se on uskonnonlukutaito.

Alle puolet aikuisista amerikkalaisista pitää totena väitettä, että ihminen on kehittynyt aiemmista eläinlajeista.

Yhdysvallat sijoittui 40 prosentin hyväksynnällä toiseksi viimeiseksi vertailussa, jonka Science-lehti julkaisi kohun saattelemana viime syksynä. Tähän tietämystä mittaavaan kysymykseen vastattiin 34 maassa. Vain Turkissa vielä suurempi osa kansasta torjui evoluution.

Eurooppalaiset saattavat kuitata tuloksen amerikkalaisten yleistiedon surkealla tasolla. Selitys kolahtaa kuitenkin omaan nilkkaan. Luonnontieteissä amerikkalaisten yleissivistys on selvästi lujempi kuin eurooppalaisten, todistaa kyselytutkimusta johtanut yhdysvaltalaisen Michigan State Universityn professori Jon Miller. Hän on tutkinut vuosikausia luonnontieteiden (science) lukutaitoa eri maissa.

Miller määrittelee tieteenlukutaidoksi sen, että amerikkalainen pystyy käsittämään New York Times -lehden tiistaisilla tiedesivuilla ilmestyvät kirjoitukset. Suomalaisella ajanee saman asian, että jotakuinkin ymmärtää Helsingin Sanomien tiedesivut ja Tiede-lehden luonnontieteelliset kirjoitukset.

Tämän tavoitteen mukaan Miller ja kumppanit ovat kehittäneet kysymyspatteria, joka testaa keskeisten luonnontieteellisten käsitteiden hallintaa ja ymmärrystä tieteen toiminnasta. Sen avulla saatujen tulosten mukaan tieteenlukutaitoisia on 28 prosenttia amerikkalaisista mutta vain 14 prosenttia Euroopan unionin kansalaisista.

Yksittäisistä maista lujin luonnontieteellinen yleissivistys näyttää olevan Ruotsilla, lukutaito peräti 35 prosenttia. Suomi jää muiden pohjoismaiden kanssa 22 prosenttiin.

Tärkein syy amerikkalaisten luonnontieteen tuntemukseen on Millerin mukaan se, että Yhdysvalloissa jokaisessa yliopisto-opintoihin valmistavassa collegessa kaikkien täytyy käydä vuoden verran myös luonnontieteen kursseja, niidenkin, jotka ovat valinneet pääaineekseen jonkin humanistisen alan, kuten kirjallisuuden tai historian.

Tällä tavalla saatu perustietämys kasvaa korkoa elämän varrella, koska se auttaa seuraamaan tieteen edistysaskeleita lehdistä ja internetistä. Collegen tiedekurssit käyneet amerikkalaiset vievät muita useammin perheensä myös tiedekeskuksiin ja museoihin.
Evoluution vastustus poliittista
Evoluution kiistämiseen on Yhdysvalloissa aivan muu selitys. Syy löytyy siitä, että kysymys evoluutiosta on politisoitunut juuriaan myöten. Vastauksella tunnustetaan poliittista ja maailmankatsomuksellista väriä. Siitä republikaaninen puolue saattaa jopa tarkistaa, onko ehdokas sopiva sen riveihin. Näin Miller kertoi alkuvuodesta Yhdysvaltain tiedeviikolla tilaisuudessa, jossa käsiteltiin evoluution vastaista liikettä Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

- Yhdysvalloissa monet ajattelevat, että on poliittisesti edullista vastustaa evoluutiota.

Poliittinen rintamalinja liberaa¬lien ja uskonnollisten konservatiivien välillä on Yhdysvalloissa jyrkentynyt jyrkentymistään parin viime vuosikymmenen aikana, ja samalla kannan ottaminen evoluutioon on käynyt entistä tärkeämmäksi. Seurauksena on, että paikallispolitiikassa eri puolilla maata väitellään kiivaasti siitä, mitä kouluopetuksessa pitäisi kertoa lajien synnystä.

Kiistalla on jo yli vuosisadan pituiset perinteet. Uskonnollisen vakaumuksen esiin tuomisella on näkyvä sija Yhdysvaltain julkisessa elämässä, mutta uskonnonvapauden nimissä perustuslaki kieltää uskonnon opettamisen valtion kouluissa.
Kreationismi naamioitui ID:ksi
Raamattuun perustuvaa luomisoppia eli kreationismia opetettiin silti monissa kouluissa biologian tunneilla, kunnes vuonna 1987 korkein oikeus kielsi tarjoamasta uskontoa lapsille luonnontieteenä.

Sen jälkeen kansakunnan uskonnollisen maailmankatsomuksen puolustajat ovat kehittäneet uuden taktiikan. He ovat naamioineet kreationismin "älykkään suunnittelun teoriaksi", jota niin sanottu ID-liike (sanoista intelligent design eli älykäs suunnittelu) yrittää kaikin keinoin ajaa kouluopetukseen.

ID:ssä vältetään mainitsemasta nimeltä Jumalaa, ja Raamatun sijasta viitataan väitettyihin tieteellisiin todisteisiin, joiden mukaan elämä ei ole kehittynyt evoluution kautta vaan siihen on tarvittu älykäs suunnittelija. ID-liike vaatii, että tästä "tieteellisestä erimielisyydestä" on kerrottava koululaisille.

Tiedeyhteisön sisällä tällaista erimielisyyttä ei kuitenkaan ole. Evoluutiosta on murskaava todistusaineisto. Tuoreimman osan on tuottanut eliökunnan geenikartoitus. Jokaisen tähän asti läpikäydyn lajin perimä kertoo samaa: kaikki maapallon elävät ovat sukua toisilleen, ja polveutumisen vaiheita voi päätellä fossiilien ohella geenien erisuuruisista eroista.

Maallikoihin ID-liikkeen väitteet ja kansantajuiset näennäistieteelliset opukset ovat silti uponneet.
Jotkin koululautakunnat ovat päättäneet sisällyttää opetukseen älykkään suunnittelun teoriaa, ja oikeusistuimet ovat jälleen joutuneet tutkimaan, ollaanko koulussa opettamassa tiedettä vai uskontoa. Vastaus on ollut yksiselitteinen: älykkään suunnittelun teoriassa on kyse uskonnosta, ei tieteestä.
Eurooppaan vaikea tunkea
Euroopassa maaperä ei ole kovin otollinen evoluution vastaiselle liikkeelle. Yhteiskunnat ovat pitkälle maallistuneita. Uskonnollinen vakaumus on yksityisasia, eikä uskonnollisten ja maallisten piirien välillä ole vihamielisyyttä. Kirkolla on silti vakaa asema, ja kirkkokunnista suurimmat, niin katolinen kuin protestanttiset, hyväksyvät evoluution tieteellisenä selityksenä elämän muotoutumiselle, luettelee brittiläisen Lancasterin yliopiston sosiologi Bronislaw Szerzynski.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusi katekismus ottaa selvän kannan uskonnon ja tieteen työnjakoon: "Tiede tutkii maailman synnyn arvoitusta sekä luonnon ja ihmisen kehittymistä. Usko luottaa siihen, että kaiken takana on Jumalan luova tahto ja rakkaus luomakuntaa kohtaan."

Euroopassa evoluutio ei ole maailmankatsomuksellinen kynnyskysymys edes useimmille uskonnollisille ihmisille.
Jos kyselyissä olisi kohta "Jumala luo evoluution kautta", siihen tulisi paljon rasteja, arveli tiedeviikolla ruotsalaispappi Antje Jackelén. Hän työskentelee teologian apulaisprofessorina Chicagossa ja toimii useissa uskonnon ja tieteen yhteen sovittamista edistävissä järjestöissä.

Yhdysvalloissa uskonnollinen kansanosa on kuitenkin oppinut ajattelemaan, että evoluution myöntäminen on Jumalan hylkäämistä. Monet uskovat myös, että tällaisen maailmankatsomuksen omaksunut ihminen on väistämättä vailla moraalista selkärankaa. - Eurooppalaisille tämä on outo ajatus, Jackelén sanoo.
ID-liike yrittää kuitenkin maihinnousua
Eurooppalaiset tunnistavat Jackelénin mukaan melko helposti, mistä ID-liikkeessä on kyse. - Amerikkalaiset puntaroivat, miten kelvollista tiedettä ID on, mutta eurooppalaiset alkavat suoraan pohtia, millaista uskontoa se on.

Silti evoluution vastainen liike yrittää sinnikkäästi saada jalansijaa myös Euroopassa. Se on löytänyt jonkin verran vastakaikua erityisesti herätyskristillisissä ryhmissä. Liikkeen riveihin on päätynyt myös joitakin poliittisia vaikuttajia.

Viime syksynä puolalainen meppi järjesti europarlamentissa seminaarin, jossa arvosteltiin evoluution opettamista koululaisille. Italian opetusministeri yritti pari vuotta sitten poistaa evoluutioteorian kokonaan Italian koulujen opetusohjelmasta, etteivät lapset imisi itseensä materialistista maailmankatsomusta. Kreationistiryhmä on lähettänyt Britannian kaikkiin yläasteen kouluihin tietopaketin, jossa opastetaan opettamaan älykkään suunnittelun teoriaa vaihtoehtona evoluutiolle. Suomessa ID-väki yritti pari vuotta sitten järjestää Helsingin yliopistossa biologian opettajille täydennyskoulutusseminaarin älykkään suunnittelun teoriasta.
Tarvittaisiin enemmän uskonnon opetusta
Antje Jackelén on huolissaan ID-liikkeen maihinnoususta, koska se herättää vihamielisyyttä uskontoa kohtaan siellä, missä sitä ei ennen ole ollut. Häntä pelottaa ajatus, että Euroopassakin syntyisi Yhdysvaltain tapaan jyrkkä vastakkainasettelu tieteellisen ja uskonnollisen elämänkatsomuksen kesken - ja niitä kannattavien ihmisryhmien välille.

- Se lopettaisi yhteiset ponnistukset maailman parantamiseksi.

Jackelénin mielestä kreationismin Euroopassa saama vastakaiku voi olla myös seurausta pitkästä maallistumisen kaudesta, joka on tullut käännekohtaan. Uskonto on alkanut taas vetää puoleensa, mutta ihmisten tiedot uskonnosta ovat päässeet rapautumaan.

- Nykyisin 60 prosenttia Ruotsin kirkon jäsenistä saa kirkkoa koskevaa tietoa vain mediasta. Kun he lukevat evoluutiota vastustavia kirjoituksia, he voivat vaikka luulla, että kirkko ajattelee näin, ruotsalainen Jackelén arvelee.

Vastalääkkeeksi hän ehdottaa enemmän tietoa uskonnosta. Samaa keinoa hän tarjoaa rapakon taakse. - Myös Yhdysvallat voisi ruveta opettamaan uskontoa kouluissa.

Kun ihmisillä on tietoa useista uskonnoista ja niiden historiasta, he tunnistavat paremmin uskonnollisen ajattelun ja pystyvät erittelemään sen piirteitä.

- Tieteenlukutaidon lisäksi tarvittaisiin myös uskonnonlukutaitoa, Jackelén sanoo. Siinä eurooppalaiset ovat nyt selvästi edellä.

Näin sudesta tuli kiltti, tyhmä ja luppakorvainen koira

150 vuotta vanha arvoitus ratkesi: Näin sudesta tuli kiltti, tyhmä ja luppakorvainen koira

Kesyyntymisen oireyhtymä oli perinnöllisyystieteen vanhin arvoitus. Sen tuore ratkaisu selittää monta koiran piirrettä kerralla.

Kiltillä ja kesyllä koiralla on luppakorvat. Ne johtuvat siitä, että koiran alkionkehityksen aikana geenit ohjailevat hermostopienaa. Se säätelee paitsi koiran luonnetta, myös ulkoisia ominaisuuksia.

Pörröinen eläin heiluttaa häntäänsä lähestyvälle ihmiselle. Sillä on luppakorvat, laikukas turkki ja selän päälle kiertyvä kippurahäntä. Mutta se ei ole koira, vaan yksi kuuluisan venäläiskokeen turkisketuista.
Dmitri Beljajev aloitti 1960-luvulla kokeen, jossa ketuille on jalostettu ainoastaan kesyä luonnetta. Nyt ne ovat kesyjä kuin kultaisetnoutajat. Ulkonäön muutokset sen sijaan ovat tulleet kutsumatta.
Kotieläimet poikkeavat villeistä esi-isistään samalla tavalla, olivatpa ne sitten koiria tai nautoja, kettuja tai rottia. Yhdistelmää kutsutaan domestikaatiosyndroomaksi eli kesyyntymisen oireyhtymäksi.
Tähän saakka oli arvoitus, mistä oireyhtymä saa alkunsa.
Domestikaatiota eli kesyyntymistä voidaan pitää perinnöllisyystieteen vanhimpana ratkaisemattomana ongelmana. Jo Charles Darwin ihmetteli kesyyden oireita, kun hän kehitti omaa perinnöllisyyden teoriaansa 1860-luvulla.
Darwin mietti päänsä puhki, mutta kotieläimet – ja perinnöllisyyden mekanismi – pysyivät evoluutioteorian isälle mysteerinä. Dna:n rakenteen löytymiseen oli vielä lähes vuosisata.
Viime vuonna tutkijaryhmä esitti ensi kertaa kaikenkattavan selityksen domestikaatiosyndroomalle. Se julkaistiin Genetics-lehdessä. Tutkijoita johti Adam Wilkins Stellenbosch-instituutissa Etelä-Afrikassa. Selitys pohjaa hermostopienan kehitykseen.
Hermostopiena on alkionkehityksen alkuvaiheessa syntyvä väliaikainen solukasauma. Se kehittyy monenlaisiksi kudoksiksi eri puolille elimistöä.Pienan tekosia ovat "taistele tai pakene" -reaktioita säätelevä sympaattinen hermosto ja stressihormoneja tuottavat sisäeritysrauhaset. Ennen niiden kypsymistä pentu ei kykene pelkäämään.
Koiralla kypsyminen tapahtuu hitaammin kuin sudella. Näin pentu pysyy pelottomana pidempään ja ehtii sosiaalistua – myös ihmisten kanssa. Aikuinenkin koira on leppoisampi kuin ihmisperheessä kasvanut susi. Tutkijat ehdottavat, että kesyyntymisen oireyhtymän aiheuttavat muutokset hermostopienan kehitystä säätelevissä geeneissä. Kesyä luonnetta suosiva valinta on saanut ne yleistymään.
Ulkonäön muutokset tulevat kaupanpäällisinä.
Hermostopiena muodostaa esimerkiksi hampaat ja suuren osan kalloa. Kesyt eläimet pysyvät lapsenkasvoisina. Hampaat ovat pienemmät, leuka sirompi ja kuono lyhyempi kuin villeillä esi-isillä.
Aivotkin jäävät pienemmiksi. Luultavasti sen takia koirat pärjäävät älyä ja päättelykykyä vaativissa tehtävissä heikommin kuin susi.
Esimerkiksi koiran laskupää on huonompi. Tämän vahvisti tuore Wienin yliopiston tutkimus, jossa koirat ja sudet joutuivat laskemaan makkaranpaloja. Jo yhden ja neljän makupalan erottaminen toisistaan tuotti monelle koiralle vaikeuksia.
Piena tuottaa myös korvien ja hännän rustot. Siitä juontunevat luppakorvat ja kippurahännät.
Pigmenttisolut vaeltavat alkionkehityksen aikana hermostopienasta ihon karvatuppiin. Kun ne eivät ehdi ajoissa perille, turkkiin syntyy valkoisia laikkuja. Todennäköisimmin niin käy siellä, mihin pigmenttisoluilla on pisin matka: tassuihin, hännänpäähän, vatsaan ja kuonoon.
Tämäntapaisia poikkeamia tunnetaan myös ihmisillä. Hermostopienaan vaikuttavat mutaatiot aiheuttavat neurokristopatioina tunnettuja kehityshäiriöitä. Niillä on tuttuja oireita.
Harvinaista Mowat-Wilsonin oireyhtymää sairastavilla ihmisillä on erikoiset kasvonpiirteet. Hänellä on poikkeavan muotoiset korvat, keskimääräistä pienemmät aivot ja toisinaan vaaleita laikkuja ihossa.
Heidän kerrotaan olevan luonteeltaan poikkeuksellisen ystävällisiä.
Alkionkehitys on monimutkaista ja herkkää. Suuri yksittäinen mutaatio on melkein aina haitallinen.
Mowat-Wilsonia sairastavat kärsivät paitsi kehitysvammaisuudesta, myös ruoansulatuksen ja sydämen oireilusta.
Kesyyntymisen takana on monia pieniä mutaatioita, jotka eivät aiheuta samanlaisia haittoja. Suuri osa lienee piileskellyt villieläinten perimässä harmittomina ja näkymättömissä. Kesyyntyminen on kasannut ne samoihin yksilöihin.
Ihmisen parhaassa ystävässä tiivistyvät siis monen suden lempeät piirteet yhteen eläimeen. Koiraa voisi siksi ajatella myös lievää neurokristopatiaa sairastavana sutena. Tuskinpa se tekee karvaturreistamme yhtään vähemmän rakkaita.

Tulevaisuuden ihminen on tuttu

Tulevaisuuden ihminen on tuttu

Ihmisen kulttuuri ja tekniikka etenevät yhä nopeammin, mutta evoluutio ei vuosisadoista hätkähdä. Ellei sitten juuri tekniikka tartu siihen.

Aikakoneen ovi pamahtaa kiinni selän takana, ja astumme parinsadan vuoden päähän uljaaseen uuteen maailmaan.

Ovatpa ihmiset pitkiä ja salskeita, tuuheine hiuksineen ja hohtavine hampaineen!

Ja sitten on näköjään myös tämä quasimodo-osasto... Näissä ihmisissä on kaikkien korjausleikkausten jälkeenkin yhä jotain omituista. He muistuttavat siitä, ettei kaikki mennyt ihan nappiin, kun ihminen otti evoluution  omiin käsiinsä geenitekniikan keinoilla.

Voisiko tämä tulevaisuudenkuva olla totta?

Geenitekniikka on asia erikseen, mutta jos evoluutio saa edetä omillaan, parissasadassa vuodessa se ei saa ihmisessä aikaan mitään näkyvää.

 – Tuhatkaan vuotta evoluutiota ei ole ihmiselle vielä mitään, toteaa professori Hanna Kokko Helsingin yliopistosta. Siihen mahtuu nelisenkymmentä sukupolvea – evoluution näkökulmasta se on silmänräpäys.

Kuka lisääntyy eniten

Vaikka evoluutio on verkkainen voima, ihmisen evoluutiota on silti mahdollista tutkia. Sheffieldin yliopistossa toimiva tutkija Virpi Lummaa on selvittänyt evoluution vaikutusta ihmisten elinkaareen, pitkäikäisyyteen ja lastensaantiin käyttämällä aineistonaan suomalaisia kirkonkirjoja. Niistä ilmenee, että eniten jälkeläisiä saavat aivan eri ryhmät kuin ennen.

– Historiallisina aikoina rikkaat tilanomistajat pääsivät aikaisin naimisiin ja saivat eniten lisääntymisikäisiksi eläneitä lapsia, Lummaa kertoo. – 1900-luvulla tilanne muuttui, ja nykyään koulutetuimmat naiset saavat vähiten lapsia.

Evoluutiota ohjaava ydinkysymys onkin, keillä on eniten lapsia ja keiden kanssa. Mitä useampia lisääntymis¬ikään ehtiviä jälkeläisiä joku saa, sitä todennäköisemmin hänen ominaisuutensa yleistyvät. Juuri siksi evoluutio on  tulevaisuudessakin kanssamme. – Evoluutiota tapahtuu aina, kun kaikki ihmiset eivät lisäänny yhtä paljon, Lummaa muistuttaa.

Iho tummuu, silmät huononevat

– Evoluutio ei ole sitä, että kehittyisimme yhä paremmiksi tai johonkin tiettyyn suuntaan, Virpi Lummaa painottaa. Evoluutio on prosessi, jota ohjaavat kulloisetkin olot ja jolla ei ole tietoista päämäärää. Tämän takia sitä on vaikea ennustaa.

Voiko kaukaisista jälkeläisistämme veikata ylipäänsä mitään?

– Ihmisten ihonvärinä luultavasti yleistyy pitkällä aikavälillä keskimääräisen ruskea, ehkä nykyisten intialaisten kaltainen sävy, kun eri maailmankolkkien ihmiset jatkavat sekoittumistaan, Hanna Kokko pohtii.

Lummaan mukaan likinäköisyyteen ja hampaiden virheasentoihin liittyvät geenit saattavat tulevaisuudessa yleistyä.

Muinoin eloon jäävien lasten lukumäärä riippui isän menestyksestä metsällä tai äidin kyvystä pureskella sitkeätkin ruoat. Hyvät silmät ja vahvat hampaat olivat tarpeen. Nyt, kun silmien taittovirheet ja hampaiden vinot asennot ainakin teollisuusmaissa korjataan, näitä aiheuttavat geenit siirtyvät aiempaa yleisemmin seuraaviin polviin.

Hedelmättömyys periytyy

Uusien hoitomenetelmien ansiosta yhä useampi nainen pystyy nykyään pääsemään osalliseksi äitiyden iloista. Miehestä voi tulla isä, vaikka siittiöitä on niukasti tai ne ovat heikkoja. Sikäli kuin raskaaksi tulemisen ongelmiin vaikuttavat perinnölliset tekijät, hedelmällisyyshoitojen tarve saattaa tulevissa sukupolvissa yleistyä.
Myös sattuma on olennainen osa evoluutiota. Ihmisen geeneistä ilmaantuu aika ajoin uudenlaisia versioita mutaatioiden tuloksena.

– Evoluutiota on mahdotonta ennustaa siksikin, että emme voi tietää, milloin tietty mutaatio tapahtuu: huomenna, kymmenentuhannen vuoden kuluttua vai ei koskaan, Lummaa toteaa.

Rajansa on silläkin, mitä mutaatio pystyy muuttamaan. Elintärkeiden sisäelinten monimutkainen rakenne ei hevin muutu. Hiusten tai silmien väriin, ravintoaineiden imeytymiskykyyn ja tautien vastustuskykyyn liittyviä mutaatioita sen sijaan on ilmestynyt lajimme geenivalikoimaan aivan viime vuosituhansinakin.

Taudeista emme pääse
Erityisen edullisia ovat mutaatiot, jotka pelastavat ennenaikaiselta kuolemalta. Harvardin yliopistossa toimiva tutkija Pardis Sabeti on äskettäin selvittänyt tautien vastustuskyvyn evoluutiota ihmisissä. Hän vertaili eri väestöjen dna:ta ja havaitsi, että osalla nykyisistä afrikkalaisista tavattavat malarialta ja lassakuumeelta suojaavat mutaatiot ovat ilmestyneet vasta viime vuosituhansina ja yleistyneet sitten melko nopeasti.
Viime vuonna kaksi muuta amerikkalaistutkijaa, Henry Harpending Utahin yliopistosta ja John Hawks Wisconsin-Madisonin yliopistosta, osoitti ihmisen evoluutiovauhdin nopeutuneen maanviljelyn ja ensimmäisten kaupunkien ilmaannuttua eli kymmenentuhannen viime vuoden aikana. Evoluution laukkaa eivät aiheuttaneet maanviljely ja kaupungistuminen sinänsä vaan ennen kaikkea kulkutaudit, jotka yleistyivät väentiheyden kasvaessa.

Teollisuusmaissa eletään nyt suvantovaihetta, mutta kehitysmaissa tappavat taudit aiheuttavat inhimillisiä tragedioita päivittäin. Omakin hengähdystaukomme saattaa osoittautua lyhytaikaiseksi.

– Väestönkasvu ja ilmastonmuutoksesta seuraava asuinkelpoisten alueiden väheneminen johtavat tulevaisuudessa väentiheyden nousuun. Kun myös ihmisten liikkuvuus lisääntyy, tämä on otollista tarttuville taudeille, Lummaa pohtii.

Virusten ja bakteerien evoluutio on paljon nopeampaa kuin meidän. Vastustuskyvyn kehittäminen on lajimme evoluutiolle haastava tehtävä.
– Tiede ja teknologia etenevät, mutta myös mikrobit kehittyvät. Sitä taistelua eivät ihmiset helposti voita, Lummaa sanoo.

Muutummeko ufoiksi?

Eräs varhaisen scifin stereotyyppinen kuvitelma kaukaisen tulevaisuuden ihmisestä oli suuripäinen ja hentovartaloinen. Sille on tapana tuhahdella, mutta visio ei ehkä ole täysin mahdoton.

– Ihmisen synnytykset ovat vaikeita verrattuna moniin muihin eläimiin, koska suurten aivojemme takia vauvoilla on suuri pää, Lummaa sanoo. Keisarileikkaukset pelastavat nyt vauvojen ja äitien hengen silloinkin, kun vauvan pää on erityisen kookas. Jos jokin tekijä johtaisi siihen, että suuripäiset ihmiset saisivat enemmän lapsia kuin muut, ominaisuus voisi yleistyä.

– Fyysinen kuntokin on osittain perinnöllistä. Ennen kova työmies jaksoi huhkia pellolla, mutta nyt vanhempien fyysisen kunnon merkitys lasten henkiinjäämiselle ei ole suuri. Elintasosairaudetkin lisäävät kuolleisuutta vasta 50 ikävuoden jälkeen, Lummaa pohtii.

Voisivatko kaukaiset jälkeläisemme siis näyttää spagetin ja bulldoggin risteytyksiltä? Tuskin. Sen sijaan hajonta voi lisääntyä, eli ihmiskunnasta löytyy yhä suurempi valikoima pään kokoja ja kropan malleja, jos niistä mikään ei johda muita parempaan menestykseen lapsiluvussa.

Uudessa päässä sama äly

Vaikka osa tulevaisuuden ihmisistä olisi komeakalloisia, isossa päässä ei välttämättä piilisi älykkäämpiä aivoja. Evoluutio ei opasta meitä mihinkään jaloon päämäärään, kuten yhä säkenöivämpään älyyn, koska se toimii vain sellaisten tekijöiden varassa, jotka vaikuttavat kulloiseenkin lisääntymismenestykseen.

Saattaisiko suuntaus olla jopa päinvastainen?

Pitkälle koulutetut naiset saavat kaikkialla maailmassa muita vähemmän lapsia. Älykkyys on yksi niistä tekijöistä, joiden perusteella jotkut päätyvät yliopistoon ja toiset eivät, mutta se ei suinkaan ole ainoa. Esimerkiksi taloudellinen hyvinvointi parantaa tunnetusti koulutustasoa.

Ainakaan toistaiseksi ei ole mitään konkreettista näyttöä siitä, että ihmiskunnan älykkyysosamäärä olisi kääntynyt laskuun. Nousustakaan ei voida puhua, vaikka älykkyystestien tulokset paranevat, koska muutoksen selittää parempi koulutus. Tiedemaailmassa vallitsee yhä myös epätietoisuus siitä, missä määrin älykkyys edes on perinnöllistä ja missä määrin ympäristötekijöiden aiheuttamaa.

Periyttämisessä isot riskit

Jo tämän vuosisadan aikana on mahdollista, että ihmiskunta ryhtyy itse oman evoluutionsa arkkitehdiksi muokkaamalla geenejään. Tätä näkymää pohti Scientific American -lehden evoluutioteemanumerossa tammikuussa 2009 yhdysvaltalainen paleontologi Peter Ward.

Lääketiede kehittää parhaillaan geenihoitoja, joissa vaikutus kohdistuu vain yhteen elimeen eikä periydy seuraavalle sukupolvelle. Lienee vain ajan kysymys, milloin on mahdollista peukaloida genomia niin, että muutokset periytyvät tuleville lapsille. Ward muistuttaa tämän tien riskeistä.

Geenien vuorovaikutukset elimistössä ovat monimutkaisia ja suurelta osin kartoittamattomia. Sama geeni vaikuttaa usein moneen eri ominaisuuteen, ja toisaalta useimmat ominaisuudet ovat tulosta monen geenin yhteispelistä. Geenien muuttaminen voi johtaa yllättäviin sivuvaikutuksiin, ja epäsuotuisat ominaisuudet periytyisivät sukupolvelta toiselle siinä missä toivotutkin.

Miksi mitään näin riskialtista yritettäisiin? Yksi mahdollinen kehityksen käynnistäjä ovat vanhemmat, jotka haluavat lapsistaan mahdollisimman terveitä, kauniita ja älykkäitä. Superlasta kaipaavien vanhempien joukosta löytyy varmasti potentiaalisia asiakkaita yrityksille, jotka myyvät edistyksellisiä tieteellisiä palveluja.

Kuinka kyborgi lisääntyy?

Ihmisen evoluutiota ei ehkä vie uusille urille geenitekniikka yksin, vaan geenitekniikan, robotiikan, nanotekniikan ja informaatiotekniiikan yhdistelmä. Nämä neljä nopeasti kehittyvää tieteenalaa voivat yhdessä johtaa suurempiin muutoksiin kuin mikään niistä yksin. Washington Post -lehden tiedetoimittaja Joel Garreau on kartoittanut näitä näkymiä kirjassaan Radical Evolution, jota varten hän haastatteli mittavan joukon tutkijoita.

Erityisen oudosti evoluutiolle voi Garreaun mukaan käydä, jos ihmisen ja tekniikan yhteispeli etenee nykyistä paljon intiimimmäksi.

Jos osa tulevaisuuden ihmisten ruumiista muodostuu robotista tai jos ihmisten mieli on kytkettävissä suoraan tietokoneeseen – mihin kumpaankin tähtäävä kehitystyö on käynnissä jo nyt – ihmisen olemusta ja lisääntymistä säätelevät geenien ohella aivan toisentyyppiset tekijät. Evoluutio jatkuu niin kauan kuin ihmiskunta saa lapsia, mutta kuka pystyy ennustamaan, millaisten geenien kantajat kyborgien kulttuurissa tahtoisivat lapsia ja keitä haluttaisiin kumppaniksi?

Ward pohtii myös, voisiko ihmiskunnan evoluutio joskus kaukaisessa tulevaisuudessa johtaa siihen, että jakautuisimme kahdeksi tai useammaksi uudeksi lajiksi. Nykyisten ”rotujen” välille tällainen kuilu ei voi aueta, koska niiden geneettiset erot ovat pienempiä kuin yksilöiden väliset erot.

Sen sijaan uuden ihmislajin voisi synnyttää kehittynyt avaruustekniikka. Jos ihmiskunta perustaisi siirtokuntia kaukaisiin aurinkokuntiin ja jokin näistä jäisi vaikka sadaksituhanneksi vuodeksi omiin oloihinsa, evoluutio saattaisi lähteä toisille poluille kuin maapallolla. Uusi planeetta saisi uudenlaiset ihmiset.

Mikä teki ihmisen?

Mikä teki ihmisen?

TEKSTI: Helena Telkänranta

Miksi ihmisen esivanhemmat kehittyivät eri suuntaan kuin

muut ihmisapinalajit? Esittelemme seitsemän vahvoilla olevaa

ja kolme aikansa elänyttä käsitystä.

Biologisesti ihminen ei ole omaa kastiaan vaan yksi ihmisapinalaji. – Ihmisen ja simpanssin geneettinen ero on yhtä pieni kuin monien sellaisten lähisukuisten eläinlajien, jotka risteytyvät keskenään luonnossa, muistuttaa evoluutiohistoriamme suomalaisiin asiantuntijoihin kuuluva biologi ja tietokirjailija Juha Valste. Hän on selvittänyt taustaamme kirjoissaan, joista tuorein on vuonna 2004 ilmestynyt Apinasta ihmiseksi.

Yksittäinen ihminen ja simpanssi eivät biologisesti paljon poikkea toisistaan, mutta lajimme valttina on kyky kerrostaa uusia opittuja asioita edellisten sukupolvien oppien jatkoksi. Tätä ratkaisevinta ominaisuuttamme nimitetään kumulatiiviseksi eli kasautuvaksi kulttuurievoluutioksi. Ihminen on esimerkiksi käynyt Kuussa, mutta sellaista yksilöä ei taida olla, joka saisi reissatuksi sinne omin nokkineen, ilman aiem-pien polvien ja oman aikansa spesialistien tietoja ja taitoja.

Mutta mikä sysäsi lajimme polulle, jolla kulttuuria alkoi karttua?

– Mitään yhtä vallankumouksellista syytä ei ole ollut, vaikka monet teoriat ovatkin pyrkineet sellaista esittämään, Valste sanoo. – Kyse oli useiden tekijöiden vaikutuksesta ihmisen evoluutioon. Sattumankin vaikutus oli suuri.

1 Pystyasennosta se lähti

Yhtenä ihmisen evoluution taustatekijänä pidetään käsien vapautta: koska niillä ei kävellä, niillä voi helposti kantaa ja rakennella kaikenlaista. Nykykäsityksen mukaan pystyasento saattaa olla jopa vanhempi kuin ihmisen koko kehityslinja.

Paljon toistetussa piirroksessa ihmisen evoluutio esitetään jonona, jonka alussa on rystysillään kävelevä apina, keskellä kumaraisia välimuotoja ja kärjessä ryhdikäs nykyihminen. Sääli vain, ettei tämä tehokas kuva vastaa todellisuutta.

Jo pitkään on fossiilien rakenteen ja kivettyneiden jalanjälkien perusteella tiedetty, että varhaisetkin ihmisen kehityslinjan lajit kävelivät pystyssä. Uudet löydöt ovat hivuttaneet kaksijalkaisuuden rajaa yhä taemmaksi.

Fossiilien perusteella on mahdollista, että jo ihmisen, simpanssin ja gorillan yhteinen kantamuoto oli pystyasentoinen. Viime vuonna julkaistiin tutkimus, jonka mukaan kuuden miljoonan vuoden takaisen hominidin Orrorin tugenensiksen kivettyneen reisiluun ihmismäinen muoto viittaa pystyasentoon. Ehkä simpanssit ja gorillat ovat siirtyneet pystykävelystä rystykävelyyn vasta sen jälkeen, kun niiden kehityslinja erkani ihmisten kehityslinjasta noin 6–7 miljoonaa vuotta sitten. (Ks. nettiuutinen 4. syyskuuta 2004: Kahdelle jalalle 6 miljoonaa vuotta sitten, www.tiede.fi/uutiset)

2 Aivot kasvoivat, kun purenta heikkeni?

Isot, älykkäät aivot ovat olleet ihmisen valttikortti, mutta missä evoluution vaiheessa ihmislapsen kallo alkoi kasvaa syntymän jälkeen niin paljon? Eräs viime vuonna ihmisen ja simpanssin geeneistä löydetty ero saattaa selittää asian.

Kun ihmisen esivanhemmat olivat jo joitakin miljoonia vuosia eläneet erillään simpanssien ja gorillojen esivanhemmista, johonkin ihmispopulaatioon syntyi hyödyllisellä tavalla epämuodostunut lapsi.

Kaksi ja puoli miljoonaa vuotta sitten nimittäin tapahtui ihmisen lihasproteiinin myosiinin geenissä mutaatio, jonka vaikutuksesta leuka ja purulihakset jäivät paljon aiempaa pienemmiksi ja heikommiksi. Ehkä vastaavia mutaatioita oli esiintynyt aiemminkin, mutta tämä sattui syntymään sopivalla aikakaudella. Silloin ihmisillä oli jo kivityökaluja, joiden ansiosta ei tarvinnut pureskella niin paljon. Siksi surkastuneellakin leualla pärjäsi.

Outo ilmestys oli jonkun silmissä sovelias lisääntymiskumppani, joten jälkikasvua siunaantui ja mutaatio periytyi uusille polville. Mutaation tunnistaneiden tutkijoiden mukaan purulihasten surkastuneisuus avasi mahdollisuuden myöhempien sukupolvien aivojen kasvuun. Juuri noihin aikoihin aivot alkoivatkin fossiilien perusteella isontua. (Ks. nettiuuttinen 26. maaliskuuta 2004: Vaihdettiin leuat aivoihin, www.tiede.fi/uutiset)

Aiemmin ei ollut varaa siihen, että vastasyntyneen kallon osat olisivat olleet vain löyhästi sidoksissa toisiinsa; vahvojen purulihasten liikkeet olisivat voineet vaurioittaa sellaista kalloa. Kallofossiileista päätellen varhaisten kantamuotojemme muskelit nimittäin ulottuivat simpanssimaisesti kallon laelle asti, kun ne nykyihmisellä yltävät vain ohimoille. Purulihasten surkastuminen ehkä mahdollisti sen, että aivot voivat kasvaa syntymän jälkeenkin.

Myosiinimutaation vaikutus ihmisen kehitykseen on houkutteleva hypoteesi mutta ei aivan kiistaton. Valste huomauttaa, että leuan sirontumiseen viittaavaa litteänaamaisuutta näkyy jo Kenyanthropus platyops -lajilla, joka eli yli miljoona vuotta ennen mutaation ilmestymistä. Vasta tulevaisuuden tutkimukset voivat ratkaista, päätyykö myosiinihypoteesi kaapin päälle vai roskakoriin.

3 Kori ja kirves mullistivat elämän

Hammasfossiilien kulumajäljistä näkyy, että kautta lähes koko esihistorian kasvit olivat ihmisten pääravintoa. Tämän perusteella esivanhempiemme ravitsemus perustui enimmäkseen keräilytalouteen.

Usein ajatellaan, että käsien vapautuminen oli evoluutiossamme ratkaiseva muutos, mutta eihän käsissä niin kovin paljon kanna. Keräily tehostuu huomattavasti, jos retkiltä saa tuotua suurempiakin jyvä- ja pähkinämääriä kuin kaksi kourallista. Siksi kori oli aivan keskeisen tärkeä keksintö ihmisen kehityksessä.

Yksi keksintö johtaa toiseen. Kun punomisen taito kerran oli opittu, sille avautui lukuisia käyttömahdollisuuksia kalanpyydysten teosta aina hienoimpiin tekstiileihin.

Valste nostaa esiin toisen ratkaisevan keksinnön. – Kiviesineiden valmistaminen mahdollisti ravinnon tehokkaamman käytön, puolustautumisen pedoilta ja myöhemmin myös vaatteiden ja asumusten valmistamisen – kaikki tämä edisti myös kätevyyden ja kognitiivisten taitojen kehittymistä.

– Vanhimmat tunnetut kiviesineet ovat 2,6 miljoonaa vuotta vanhoja, Valste kertoo. – Ensimmäinen tunnettu kiviesineitä tekevä laji oli nokkela-apinaihminen, Australopithecus garhi.

Uusien kiviesinemallien kehittämisessä esi-isämme eivät turhia hötkyilleet. Ensimmäisten runsaan miljoonan vuoden ajan esineiden muoto pysyi jokseenkin muuttumattomana Olduvain kulttuurina. Vasta pystyihminen (Homo erectus) kehitti seuraavan sukupolven kiviesineet, Le Moustier᾽n kulttuurin, joka alkoi 1,2–1,4 miljoonaa vuotta sitten. – Tätäkin kulttuuria kesti miljoona vuotta, minä aikana kehitys oli hyvin pientä, Valste huomauttaa.

Ihmisten käyttämät kiviesineet olivat melko samanlaisia kautta Afrikan ja Aasian. – Ilmeisesti ihmiset ja ajatukset liikkuivat laajalti, vaikkei varsinaista kaupankäyntiä vielä ollut, Valste arvelee. Ihmisten varhainen esinekulttuuri oli siis erilaista kuin nykysimpanssien, joiden työkalukulttuurit ovat paikallisia, eri alueilla hyvin erilaisia.

Ihmisten kulttuuri levisi jopa yli lajirajojen. Olduvain kulttuurin tietämys esineiden valmistuksesta siirtyi käteväapinaihmisiltä (Australopithecus habilis) pystyihmisille. Myöhemmin omakin lajimme osallistui kulttuurivaihtoon: Valste kertoo Ranskasta löydetyn jäänteitä neandertalilaisyhteisöistä (Homo neanderthalensis), jotka olivat poikkeuksellisesti omaksuneet osia omien esi-isiemme eli cromagnoninihmisten (Homo sapiens) silloisesta kulttuurista.

4 Puhe kehittyi vähitellen

Meidän mediayhteiskunnan kasvattien on vaikea kuvitella, millaista ihmisen elämä olisi ilman puhuttuja ja kirjoitettuja symbolikieliä. Kielen esimuotoja kuitenkin esiintyy muualla eläinkunnassa. – Joillakin linnuilla on pitkälle meneviä opittuja kommunikaatiojärjestelmiä, samoin monilla nisäkkäillä, etenkin kädellisillä, ja kaikkein eniten ihmisapinoilla, Valste kuvailee. – Tuntuisi loogiselta, että myös ihmisen kehityksessä kommunikaatio on parantunut vähitellen.

Varsinaisen puheen syntyaikaa arvioitaessa on kiinnitetty paljon huomiota fossiilien suuontelon rakenteeseen. Myöhäisillä Australopithecuksilla se oli jo samankaltainen kuin meillä. Valste huomauttaa, ettei tämän perusteella kuitenkaan voi määritellä symboliviestinnän alkurajaa. – Tällaiseen viestintään pystyy toisenlaisillakin äänielimillä kuin meillä ja myös kokonaan ilman äänielimiä, kuten näemme kuulovammaisista ihmisistä ja myös viittomia oppineista ihmisapinoista.

– Kielen olemassaolosta voi sen sijaan päätellä jotain siitä, kuinka mutkikkaisiin puuhiin esimerkiksi heidelberginihmiset leiripaikoillaan kykenivät, Valste huomauttaa. – Voi ajatella, että tietynlaisten leirien pystyttäminen oli mahdollista vasta, kun ihminen pystyi sanomaan toiselle, että lyö nyt siihen se kiila.

– Ainakin kuvia tuottavalla ihmisellä lienee ollut sellainen hahmotuskyky, että hänen voi olettaa käyttäneen symbolikieltä myös puheessa, Valste pohtii. – Vanhimmat varsinaiset kuvat, Australiasta löydetyt noin 50000 vuoden ikäiset piirrokset, ovat oman lajimme eli nykyihmisen tekemiä.

5 Kulttuurin kehitys kiihtyi myöhään

Ihmisen erikoisin piirre, kasautuva eli kumulatiivinen kulttuurievoluutio, sai vaatimattoman alkunsa jo muutama miljoona vuotta sitten. Sitä oli ilmeisesti jo Australopithecuksilla, siis jo ennen kuin alkoi aivojen nopea kasvu, joka ei olisi ollut todennäköistä missään muussa ympäristössä kuin juuri kumulatiivisessa kulttuurievoluu-tiossa. Aivot kuluttavat paljon energiaa, ja isompien aivojen kasvattaminen on mielekästä vain, jos sillä saavutetaan jokin mittava etu.

Eri populaatioiden välisiä kulttuurieroja esiintyy jossain muodossa jo simpansseilla. Ihmisilläkin kulttuuri oli alussa vaatimatonta ja kehittyi pitkän ajan kuluessa hyvin hitaasti.

Myös muualta eläinmaailmasta tunnetaan monia esimerkkejä taidoista ja tavoista, jotka siirtyvät opittuina sukupolvelta toiselle, ja uusia löytyy edelleen. Jotkin kapusiiniapinat särkevät pähkinöitä kivellä alasinkiven päällä. Eräs japaninmakakien yhteisö on ottanut tavakseen pestä hiekkaiset ruoat vedessä.

Uudenkaledonianvarikset käyttävät oksia työkaluinaan eri tavoin sen mukaan, mitä ne ovat itse poikasena vanhemmiltaan oppineet. (Ks. myös Eläimetkin oppivat oival-taen, Tiede 1/05, s. 34–40.) On todennäköistä, että kulttuurin alkeet ovat värittäneet jo ihmisen ja simpanssin yhteisen kantamuodon elämää.

– Suuri muutos ihmisessä tapahtui ilmeisesti siinä vaiheessa, kun pystyihminen, heidelberginihminen ja myöhemmin cromagnoninihminen kehittivät kommunikaatiota ja sosiaalista kanssakäymistä, Valste sanoo. Tällöin puhutaan ajasta noin 100000 tai 200000 vuotta sitten.

– Ihmisen erikoisuus ja erilaisuus on kuitenkin selvästi vielä myöhempien aikojen tuote, Valste toteaa. – Maanviljely ja karjanhoito alkoivat alle 10000 vuotta sitten, joten koko nykyinen kulttuurimme ja tapamme elää on syntynyt tavattoman lyhyessä ajassa.

6 Kehittynein onkin primitiivinen

Ihminen on perinteisesti pitänyt itseään luomakunnan kruununa, kaikkein pisimmälle kehittyneenä eläinlajina. Enää biologit eivät ajattele näin. Nykyisen elämäntapamme syntyminen on ollut mahdollista vain siksi, että olemme tosi-asiassa melko alkukantainen laji.

Ihminen on hyvä esimerkki perusnisäkkäästä, joka aivojaan lukuun ottamatta ei ole kehittynyt mihinkään erikoistuneeseen suuntaan. Olemme yhä viisivarpainen kaikkiruokainen laji – ilman yksivarpaisille hevosille kehittynyttä tuulennopeaa laukkaa, ilman pitkäkielisen muurahaiskarhun omintakeisia ruokailutapoja. Puhumattakaan märehtijöiden tehokkaasta ruoansulatusjärjestelmästä taikka lepakoiden tai delfiinien erikoispiirteistä.

Myös lähimpiin sukulaisiin verrattuna ihminen on monessa suhteessa primitiivinen. Gorilla on erikoistunut lehtien syöntiin ja kehittänyt siihen soveltuvat teräväsärmäiset poskihampaat. Ihminen on puolestaan säilyttänyt erikoistumattomuutensa ansiosta kykyjä, joilla menestyy monissa oloissa, kuten kaikkiruokaisuuden.

Primitiivisyys on ilman muuta yksi ihmisen valtti. Erikoistuminen kannattaa usein, mutta laji voi myös joutua maksamaan erikoistumisestaan kovan hinnan, jos olot muuttuvat.

7 Sattuma pelasti sukupuutolta

– Ihmisen esihistoriaa pohdittaessa on muistettava, että katsomme tapahtunutta asiaa, Valste huomauttaa. – Olemme tässä ja haemme tilanteelle selityksiä menneisyydestä. Meillä on taipumus etsiä sellaisia selityksiä, joissa menneisyys väistämättä johtaa nimenomaan nykyisyyteen.

Evoluutio ei kuitenkaan ole pyrkinyt saamaan aikaan ihmistä. – Se, että olemme olemassa ja että olemme sellaisia kuin olemme, on hyvin pitkälti sattuman tulosta, Valste korostaa.

Vielä 40 000 vuotta sitten eli ilmeisesti ainakin neljä ihmislajia: nykyihminen, pystyihminen, neandertalilainen ja Indonesiasta hiljattain löydetty floresinihminen. Niistä kolme kuoli pian sen jälkeen sukupuuttoon, ja vain nykyihminen jäi jäljelle. Sen jälkeenkään tie tähtiin ei vielä ollut valmiiksi viitoitettu. – Ihmisväestöt ovat välillä olleet niin pieniä, että yksi tulivuoren räjähdys olisi voinut lopettaa koko hienon kehityksen, Valste tokaisee.

Valste muistuttaa, että ihmispopulaatioiden pullonkaulat ovat voimistaneet sattuman vaikutusta kehitykseemme. Kun populaatio kutistuu pieneksi, on osaksi sattumaa, mitkä aiem-pien sukupolvien geenit ovat siinä enää edustettuina. Kun populaatio taas kasvaa, siinä on jäljellä vain nämä geenit. – Emme siis tiedä, missä määrin nykyihminen on sattuman ja missä määrin luonnonvalinnan lapsi.

  

3 turhaa tiirikkaa

Ihmisen evoluution tutkimus on nopeasti etenevä ala.

Uudet löydöt mullistavat käsityksiä tavan takaa. Se, mitä olet

koulussa oppinut, ei välttämättä enää pidä paikkaansa.

1 “Suuri metsästäjä” söikin mitä sai

Joskus ajateltiin, että ihmisen keskeiset ominaisuudet syntyivät miesten metsästysryhmissä. Fossiiliaineistosta ei kuitenkaan löydy tukea sille, että metsästys olisi oleellisesti vaikuttanut ihmisen kehitykseen.

Koko teoria esi-isästämme “tappaja-apinana“ perustui Afrikan kalkkikiviluolista löydettyihin apinaihmisen ja eläinten luihin, jotka – kuten myöhemmin osoittautui – olivatkin kaikki peräisin leopardin ja hyeenan tappamista apinaihmisistä ja eläimistä. Hampaanjäljet siis romahduttivat teorian, mutta monien mielessä jäi yhä elämään kuva esi-isästämme suurena metsästäjänä.

Metsästyksen tärkeyttä on perusteltu myös sillä, että kookkaampien aivojen rakentuminen ja ylläpito vaati proteiinipitoisempaa ruokavaliota. Valste kuitenkin huomauttaa, ettei ruoan ole tarvinnut olla nimenomaan lihaa. Kun keruuvälineet kehittyivät, tehostui huomattavasti myös sellaisten proteiinilähteiden kuin pähkinöiden, simpukoiden ja äyriäisten saanti.

– Varhainen ihminen söi mitä sai, Valste toteaa. – Keräilemällä on helpointa saada ravintoa varmasti. Metsästäjien riista lienee käsittänyt enimmäkseen pikkunisäkkäitä ja muita pieniä eläimiä.

Jos esi-isämme olisivat olleet yksipuolisia suurriistan metsästäjiä, emme ilmeisesti olisi kehittyneet sellaiselle asteelle, että tekisimme ja lukisimme tällaista lehteä. Juuri kaikkiruokaisuuden ja kumulatiivisen kulttuurievoluution yhdistelmä on ihmisen huiman kehityksen keskeisimpiä syitä.

2 “Vesiapinasta“ ei ole todisteita

Vesiapinateoriaksi sanotaan olettamusta, jonka mukaan ihminen olisi jossain vaiheessa ollut osaksi vesieläin. Tällä on pyritty selittämään muun muassa karvattomuuttamme ja ihonalaista rasvakerrostamme. Meribiologi Alister Hardy esitti ajatuksen 1960-luvulla, ja kirjailija Elaine Morgan teki sitä tunnetuksi 1980-luvulla.

Valste korostaa, ettei vesiapinateoriaa tue yksikään fossiililöytö tai muu todiste. Siksi kukaan ihmisen evoluution varsinainen tutkija ei ole ottanut tätä teoriaa vakavasti. – Vesiapinateoriassa aliarvioidaan pahasti aika, joka sen olettamiin suuriin evolutiivisiin muutoksiin todellisuudessa menisi, hän huomauttaa. – Lisäksi kaikki ihmisen ominaisuudet, jotka teoria selittää sopeutumisella veteen, voidaan selittää muullakin tapaa.

Voisi sanoa, että vesiapinateoria on kyllä ihan kiva mutta tieteen kannalta täysin turha.

Valste näkee teoriassa kuitenkin yhden hyvän puolen. – Se kiinnittää huomiota siihen, että elinympäristönä ranta on ollut varmasti ihmiselle tärkeä, vaikka usein puhutaankin vain savanneista ja metsistä, hän muistuttaa. Punontatekniikan ja muiden taitojen kehittyessä ihminen pystyi yhä paremmin pyydystämään rapuja ja muita äyriäisiä. Myös kalastuksesta tuli monille ihmisyhteisöille tärkeä ravinnonlähde.

3 Emme ole “jääkauden lapsia“

Ajatus jääkauden vaikutuksesta ihmisen kehitykseen on vanha. Alkuperäinen ajatus oli, että jääkauden karuissa oloissa ihminen karaistui ja joutui kehittämään työkalukulttuurin. Uudempi versio olettaa, että kulttuurin kehittänyt laji pystyi mukautumaan ilmaston muutoksiin paremmin kuin muut.

On kuitenkin vaikea keksiä mitään uskottavaa mekanismia, jolla jääkausi olisi voinut vaikuttaa ihmisen kehitykseen. On muistettava, että evoluutiomme otti ratkaisevat askeleensa lähellä päiväntasaajaa. Jäätiköitymisvaiheiden aikana ilmasto muuttui siellä kuivemmaksi, mutta silti siellä ei ollut juuri nykyistä kuivempaa.

Jääkauden vaikutusta vastaan puhuu sekin, että tuona kautena apinasukulaisemme suorastaan kukoistivat. – Ennen kuin nykyihminen parituhatta vuotta sitten alkoi vakavasti heikentää maapallon oloja, apinoiden kehitys oli huipussaan, Valste kuvailee. – Jääkauden aikana marakatit, makakit, Etelä-Amerikan leveänenäapinat ja monet muut levittäytyivät uusille alueille ja jakautuivat yhä uusiksi lajeiksi.

Merimakkara ja evoluutio

Paavi myönsi tällä viikolla, että alkuräjähdys ja evoluutio ovat totta. Merimakkara ja sen peräsuolessa elävä neulakala ovatkin jo pitkään miettineet, onko niiden asumisjärjestelylle jokin korkeampi tarkoitus.
Neulakalan ainoa suojautumiskeino meren vaaroilta on pujahtaa merimakkaran takamukseen ja odottaa siellä pimeän tuloa. Öisin neulakala saalistaa pieniä äyriäisiä.
Neulakalan vuokraisäntä on suorastaan kalvinistisen iloton organismi. Liikuntakyvytön merimakkara lösöttää paikallaan merenpohjassa yli sadan ilmakehän paineessa ja lipoo viiksillään merenpohjasta kuollutta biomassaa ravinnokseen.
Merimakkaran sisällä saattaa päivisin asustaa jopa viisitoista neulakalaa. Tällaista isännälle harmitonta yhteiseloa sanotaan kommensalismiksi. Tosin jotkin neulakalalajit syövät vierailunsa ohella merimakkaroiden sukurauhasia ja sisälmyksiä.
Merimakkara pystyy onneksi kasvattamaan sisuskalunsa takaisin. Sen ainoa puolustuskeino on näet ulostaa sisälmyksensä mereen saalistajien hämäykseksi, mikä merkitsee myös väkivaltaista häätöä sisällä maleksiville neulakaloille.
Merimakkarasta tuntuu varmasti huojentavalta kuulla, ettei sitä ole varta vasten tällaiseksi suunniteltu.
Olisihan se vähän julmaa.

Ihminen on osa luonoa, sanoi Darwin.

Vastaa seuraaviin kysymyksiin. Vastaa sellaisessa muodossa, että vastauksista selviää mikä oli kysymys.

1. Mistä asiasta väiteltiin Oxfordissa 1860?
2. Mitä mieltä Darwin oli ihmisen älystä?
3. Mitä Darwin ajatteli roduista?
4. Mitä mieltä Darwin oli tunteiden ilmaisusta?

Miksi Darwinia on verrattu Newtoniin?Ihminen on osa luontoa, sanoi Darwin.

Charles Darwinin sanomisista on keskusteltu ja kiivailtu 150 vuotta, mutta vasta nyt alamme ymmärtää suurmiehen pohjimmaisen viestin.

”Light will be thrown on the origin of man and his history”, valoa lankeaa ihmisen ja hänen historiansa alkuperän ylle. Näin kirjoitti Charles Darwin kuuluisan Lajien syntynsä loppusanoihin 1859.

Jo saman kappaleen alkuosassa hän oli todennut:
”Näen etäisessä tulevaisuudessa kentän paljon tärkeämmillekin tutkimuksille. Psykologia valetaan uudelle perustalle, nimittäin sille miten jokainen henkinen kyky on väistämättä saavutettu aste asteelta.”

Muuta Darwin ei tässä kirjassaan ihmisestä sanonutkaan.

Vähäkin riitti kiistoihin
Darwin alkoi 1837, heti viisivuotiselta maailmanympärimatkalta palattuaan, tehdä muistiinpanoja evoluutiosta. Alusta pitäen hänelle oli selvää, että lajinkehitys koski ihmistä yhtä hyvin kuin muitakin eliölajeja. Ilmeisesti varovaisuudesta hän jätti ihmisen Lajien synty -teoksessaan pelkän vihjauksen varaan. Mutta se riitti.

Kiistat evoluutioteoriasta, darvinismista, alkoivat heti. Niiden keskeisenä aiheena oli juuri kysymys ihmisestä ja hänen alkuperästään.

Kuuluisaksi on tullut piispa Samuel Wilberforcen ja Darwinin nuoren puolustajan Thomas Henry Huxleyn väittely Britannian tieteenedistämisseuran kokouksessa Oxfordissa kesällä 1860. Vaikka kukaan ei tehnyt asiasta täsmällisiä muistiinpanoja, kiistan tiedetään huipentuneen ihmisen alkuperään ja mahdolliseen sukulaisuuteen apinoiden kanssa.

Huxley ruoti hieman myöhemmin kirjassaan asiaa perusteellisesti. Ihmisfossiileja tunnettiin tuolloin vain pari; ensimmäinen pystyihminenkin, Homo erectus, löytyi vasta 1890-luvulla. Aika näyttää, saattoi Huxley vain sanoa. Silti hän oli vakuuttunut siitä, että ihminen polveutui ihmisapinoiden kaltaisista muodoista.

Darwinin itse ei puuttunut ihmisen ongelmaan moneen vuoteen. Hän julkaisi  kirjat orkideojen pölytyksestä ja kiipijäkasveista sekä lähes tuhatsivuisen Kotieläinten ja viljelykasvien muuntelun.

Vasta sitten oli aika käydä käsiksi ihmiseen.

Nuori tutkijapolvi tuki
The descent of man, and selection in relation to sex (Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta) ilmestyi 1870–1871. Darwinin elinaikana tästä 700-sivuisesta opuksesta otettiin yhteensä kahdeksan painosta ja se käännettiin seitsemälle kielelle. Sittemmin käännöksiä on tullut vielä yli kymmenelle muulle kielelle, ei kuitenkaan suomeksi.

Teoksensa johdannossa Darwin huomautti, että hän ei ollut aikonut julkaista polveutumisaiheesta keräämäänsä aineistoa, koska hän arveli uuden kirjan vain lisäävän hänen näkemyksiään kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja. Vaikka Lajien synnyn ilmestymisestä oli vain vähän toistakymmentä vuotta, hän koki  kuitenkin tilanteen muuttuneen: lukuisat luonnontutkijat, varsinkin nuoren polven miehet, olivat kallistuneet hänen kannalleen.

Darwinin oli silti myönnettävä, että ”vanhemmat ja kunnioitetut luonnontieteen päälliköt ikävä kyllä yhä vastustavat evoluutiota kaikissa muodoissaan”. Tässä Darwin käytti ensimmäisen kerran evoluutio-sanaa siinä mielessä kuin me sen tunnemme.

Darwin myös muistutti, että käsitys ihmisen polveutumisesta aiemmista ja sammuneista muodoista ei ollut uusi. Sen oli jo vuosisadan alussa tuonut esiin ranskalainen luonnontutkija Jean-Baptiste Lamarck – joskaan tämä ei tohtinut julkisesti sanoa, että ihminen olisi samaa alkuperää kuin eläimet.

Kaksijalkaisuus kannatti
Kirjassaan Darwin esitti lyhyesti ne seikat, jotka osoittivat ihmisen polveutuneen muista, apinoiden kaltaisista eläimistä. Hän pohti tuon kehityksen kulkua ja luonnetta:

”Vain ihmisestä on tullut kaksijalkainen, ja voimme luullakseni osaksi nähdä, miten hän on omaksunut pystyasentonsa, joka on näkyvimpiä eroja hänen ja hänen lähimpien sukulaistensa välillä. Ihminen ei olisi voinut saavuttaa nykyistä hallitsevaa asemaansa maailmassa käyttämättä käsiään, jotka ovat niin ihailtavasti sopeutuneet toimimaan hänen tahtonsa mukaisesti.”

”Mutta kädet ja käsivarret olisivat tuskin täydellistyneet riittävästi kelvatakseen aseiden valmistukseen tai kivien ja keihäiden heittämiseen tarkalla tähtäyksellä, jos niitä olisi jatkuvasti käytetty liikuntaan.”

”– – moniin toimintoihin on melkein välttämätöntä, että molemmat käsivarret ja koko ruumiin yläosa ovat vapaat, ja sitä varten hänen on seistävä tukevasti jaloillaan. Tämän edun saavuttamiseksi jalkojen tuli muuttua litteiksi ja isovarpaan muuntua erityisellä tavalla, joskin tämä merkitsi tarttumakyvyn häviämistä.”

Kehityksen ensisijaisena muutosvoimana Darwin piti luonnonvalintaa: ”Jos käsien ja käsivarsien vapautuminen ja seisonta lujasti kahdella jalalla on ihmiselle edullista, mikä on ilmeistä, koska hän on menestynyt niin hyvin elämäntaistelussa, en näe mitään syytä, miksi ihmisen esi-isille ei olisi käynyt edulliseksi kehittyä enemmän tai vähemmän pystyasentoisiksi ja kaksijalkaisiksi.”

Eläimetkin käyttivät järkeään
Mutta tietenkin ihmisessä oli muutakin poikkeavaa kuin pystyasento ja kaksijalkaisuus, esimerkiksi hänen ilmeinen älykkyytensä.

Darwin arveli, että ihmisen ja eläinten älyllä ei ole niin suurta eroa kuin on kasvien ja eläinten kesken. Pohjimmiltaan eläinten ja ihmisen käyttäytyminen oli samanlaista: ihmisellä oli vaistopohjaisia toimintoja, ja toisaalta myös eläimet pystyivät käyttämään järkeään. Erot olivat määrällisiä, eivät laadullisia.

Ihmisen kehityksessä keskeistä oli kuitenkin sosiaalistuminen, ja tältä pohjalta Darwin johti moraalitajun synnyn. Hän todisti vakuuttavasti, että sivistyneetkin kansakunnat olivat joskus olleet alkukantaisessa tilassa ja että luonnonvalinta vaikutti niissä edelleenkin.

”Pahantekijöitä teloitetaan tai tuomitaan vankilaan pitkiksi ajoiksi, niin että he eivät voi siirtää vapaasti edelleen huonoja ominaisuuksiaan. Synkkämieliset ja mielipuolet joutuvat eristetyiksi tai tekevät itsemurhan. Väkivaltaiset ja riitaisat miehet saavat usein verisen lopun.”

Toisaalta Darwin muistutti, että merkittävät ihmiset, kuten uskontojen perustajat, suuret lainsäätäjät, filosofit ja tieteelliset keksijät, edistivät ihmiskuntaa enemmän töillään kuin jättämällä runsaasti jälkeläisiä.

Rodut olivat samaa juurta
Eri ihmisroduille Darwin omisti kirjassa kokonaisen luvun. Tuolloin antropologien arviot jopa ihmisen päärotujen lukumäärästä vaihtelivat kahdesta tai kolmesta peräti yli kuuteenkymmeneen.

Darwin totesi, että niin kuin rodut eroavat toisistaan fyysisesti, ne eroavat myös tunteiltaan ja älyltään. Perusteellisesti asiaa pohdittuaan hän päätyi siihen, että rotuja ei kuitenkaan ollut syytä lukea eri lajeiksi. Kaikki rodut olivat mitä ilmeisimmin lähteneet samasta juuresta, ja alkuaan erot olivat pienet.

Jos erot nyt olivat suuria, niin olivat yhtäläisyydetkin. ”– – eläessäni ’Beaglella’ tulimaalaisten kanssa hämmästyin kerran toisensa jälkeen, miten samaan tapaan heidän mielensä pikkupiirteissäänkin toimi kuin meidän, ja saman kokemuksen sain eräästä täysiverisestä neekeristä, jonka kanssa olin aikanani paljon tekemisissä.”

Tulimaalaiset, kaksi nuorukaista ja yksi tyttö, olivat Darwinin suurella matkalla mukana siksi, että Beaglen kapteeni FitzRoy oli edelliseltä Tulimaan-matkaltaan kolme vuotta aikaisemmin tuonut heidät Englantiin kasvatettaviksi englantilaisille tavoille ja nyt heitä oltiin palauttamassa heimolaistensa pariin.

Neekeri taas oli opettanut Edinburghissa nuorelle Darwinille lintujen täyttämistä. Omaelämäkerrassaan Darwin muisteli: ”Istuin usein hänen seurassaan, sillä hän oli varsin miellyttävä ja älykäs mies.”

Darwin jakoi monessa suhteessa aikansa käsitykset eri rotujen henkisistä ominaisuuksista, mutta rasistiksi häntä tuskin voi sanoa. Hänen molemmat isoisänsä, lääkäri-luonnontutkija-kirjailija Erasmus Darwin ja posliinitehtailija Josiah Wedgwood, olivat vastustaneet orjuutta. Samassa liberalismin hengessä Darwin itse huomautti: ”Eikö valkoinen mies, joka on alentanut itsensä tekemällä mustista kumppaneistaan orjia, ole usein toivonut voivansa pitää heitä aivan toisena eläinlajina?”

Tunteet valottuivat laajasti
Pian polveutumisteoksen jälkeen, marraskuussa 1872, Darwin julkaisi seuraavan kirjansa The expression of the emotions in man and animals (Tunteiden ilmaisu ihmisillä ja eläimillä).

Kirja osoitti sekä tarkkaa huomiokykyä että laajaa lukeneisuutta. Darwin oli hyvin perillä aikansa psykologiasta. Myös kirjan painoasu oli moderni: useat valokuvat sekä tekstisivuilla että erillisissä kuvaliitteissä havainnollistivat sanallista viestiä.

Havaintoaineisto ulottui Lontoon eläintarhan asukeista moninaisiin ihmisiin. Lasten ilmaisuista Darwin sai kosolti tietoa kotoaan, sillä hänellä oli vaimonsa Emman kanssa kymmenen lasta, joista seitsemän eli täysikasvuisiksi.

Emootioiden skaala oli kirjassa laaja: masennusta, ahdistusta, murhetta ja epätoivoa seurasivat ilo, hilpeys, rakkaus, hellät tunteet ja kiintymys. Mukana olivat mietiskely ja määrätietoisuus, viha, raivo ja vastenmielisyys, syyllisyys ja ylpeys, pelko ja kauhu, häpeä, ujous ja punastuminen.

Lopuksi Darwin kokosi ajatuksen langat yhteen ja päätyi – kuten arvata saattaa – siihen, että inhimilliset tunteiden ilmaisut ovat samat kaikilla roduilla ja reaktiot niihin synnynnäisiä.

Darwinin poika Francis julkaisi kirjasta isänsä ja omien muistiinpanojensa pohjalta uusitun laitoksen 1890. Kolmas laitos ilmestyi psykologian professori Paul Ekmanin toimittamana ja monipuolisesti kommentoimana 1998. Moderni evoluutiopsykologia on vahvistanut kiinnostusta juuri tähän teokseen, josta ilmestyy piakkoin suomennoskin (kust. Terra Cognita).

Ihmiseksi tultiin pikkuhiljaa
Missä vaiheessa alkuihmisestä oikeastaan tuli ihminen?

Monet kirjoittajat, kuten filosofi Benjamin Farrington 1966 ilmestyneessä kirjassaan Mitä Darwin todella sanoi, ovat moittineet Darwinia siitä, että tämä ei erottanut puhtaasti inhimillistä ja yhteiskunnallista kehitystä biologisesta. Tällaiseen ajatteluun sisältyy käsitys, että jossain vaiheessa ihminen ikään kuin sai uuden, inhimillisyydeksi nimitetyn ominaisuuden, joka erotti hänet jyrkästi muusta eläinkunnasta.

Darwin oli erittäin tietoinen siitä, että ihmisen kyvyt juuri henkisellä alueella ylittivät kaikkien muiden eläinten kyvyt ja selittivät hänen hallitsevan asemansa. Mutta silti tässä oli muihin eläimiin nähden vain aste-ero, ei periaatteellista eroa. Siksi kysymys, milloin ihmisestä tuli ihminen, oli oikeastaan tarpeeton.

”Olisiko alkukantainen ihminen, jolla oli vain harvoja taitoja ja nekin alkeellisia ja jonka kyky käyttää kieltä oli äärimmäisen epätäydellinen, ansainnut ihmisen nimen, riippuu väistämättä käyttämästämme määritelmästä. Sarjassa muotoja, jotka asteittain ja vähitellen muuttuvat jostakin apinamaisesta olennosta nykyisen kaltaiseksi ihmiseksi, olisi mahdotonta määrittää mitään nimenomaista kohtaa, jossa nimitystä ’ihminen’ tulisi käyttää.”

Charles Darwinia on usein verrattu puolitoista vuosisataa varhaisempaan maanmieheensä, suureen fyysikkoon Isaac Newtoniin, eikä vertaus ole huono. Molemmat vaikuttivat perustavasti ihmisen käsitykseen omasta asemastaan luonnossa.

Newton teki maapallostamme universumin vähäisen osan, Darwin osoitti ihmisen osaksi elollista luontoa. Nyt, paljon yli sata vuotta Darwinin jälkeen, ihmiset alkavat ymmärtää tämän. Jos he päästävät muun elollisen luonnon tuhoutumaan, heitä itseäänkin odottaa synkkä tulevaisuus.

Mielihyvä ohjaa käyttäytymistä
”Mielihyvän tuntemukset voivat jatkua pitkään tuottamatta masennusta, ne päinvastoin kiihottavat koko elimistöä pontevampaan toimintaan. Tästä seuraa, että useimmat tai kaikkikin tuntevat olennot ovat kehittyneet luonnonvalinnassa siten, että miellyttävät tuntemukset johtavat niiden normaalia toimintaa. Näemme tämän ponnistelun tuottamasta mielihyvästä, vaikka ruumiillinen tai sielullinen ponnistus toisinaan olisi suurikin, päivittäisten aterioidemme nautinnosta sekä erityisesti siitä ilosta, jonka saamme hyvästä seurasta ja perheemme rakkaudesta.”

Charles Darwin kirjassaan Tunteiden ilmaisu ihmisillä ja eläimillä.

Charles Darwinin elämänvaiheet

• Syntyi Shrewsburyssä, Shropshiren kreivikunnassa Länsi-Englannissa 12.2.1809 lääkäri Robert Darwinin ja hänen puolisonsa Susannahin (s. Wedgwood) poikana.
  
  – Kävi koulua Shrewsburyssa, opiskeli lääketiedettä Edinburghissa ja teologiaa Cambridgessa.
  
  – Osallistui luonnontutkijana kartoitusalus Beaglen maailmanympärimatkaan 1831–1836.
  
  – Meni 1839 naimisiin serkkunsa Emma Wedgwoodin kanssa, muutti perheineen Lontoosta Down House -nimiseen taloon Downen kylään noin 30 kilometrin päähän pääkaupungin keskustasta. Lapsia syntyi kaikkiaan kymmenen; seitsemän eli aikuisiksi asti.
  
  – Julkaisi 1839–1881 kaikkiaan 16 kirjaa, joista tunnetuimmat ovat Beaglen matka (1839), Lajien synty (1859), Kotieläinten ja viljelykasvien muuntelu (1868), Ihmisen polveutuminen (1871) ja Tunteiden ilmaisu eläimillä ja ihmisillä (1872). Myöhemmin ovat ilmestyneet Elämäni (1887), eri muistikirjat, päiväkirjat ja luonnokset sekä kirjeenvaihto.
  
  – Kuoli Down Housessa 19.4.1882, haudattiin Lontoon Westminster Abbeyn tuomiokirkkoon.

 

Darwin riemastuisi geeneistä

Vastaa vihkoosi seuraaviin kysymyksiin. Kirjoita vastaukset sellaisessa muodossa, että niistä käy ilmi, mikä kysymys oli.

1. Mistä Darwin ilahtuisi eniten?
2. Mikä oli Darwinille iso mysteeri?
3. Mikä Darwinin teoriassa ei ole paljonkaan muuttunut?
4. Miksi fossiileista tiedetään nykyään enemmän?
5. Mistä nykytiedosta Darwin olisi ehkä surullinen?

Darwin riemastuisi geeneistä.

Juuri alkaneen juhlavuoden teema on painavimpia, mitä luonnon tutkimuksessa voi kuvitella. Evoluutioteorian isän Charles Darwinin syntymästä on 200 vuotta ja Lajien synty -kirjan ilmestymisestä 150 vuotta.
Biologit tekivät ajatusleikin: he kutsuivat juhlakalun menoon mukaan. Mitä jos kahvipöydän toisella puolella todella näkyisi tuo tuttu tuuhea parta ja kunnianarvoisat kulmakarvat? Jos Darwin saisi kurkistaa nykyaikaan, mikä hänelle olisi uutta?

Varmaankin hän hämmästyisi sitä, että tiedämme geenien tasolla, miten yksilön kehityksen säätely tapahtuu, sanoo kehitysbiologian professori Irma Thesleff Helsingin yliopistosta. Geenejä muuttelemalla tutkijat voivat jo jäljitellä evoluutiota laboratoriossa.

– Molekyylibiologian menetelmillä on saatu myös lajien kehityshistoriasta yksityiskohtaista tietoa, josta Darwin tuskin osasi edes uneksia, sanoo kasvitieteen professori Juha Tuomi Oulun yliopistosta.

– Ehkä hän hämmästyisi sitäkin, kuinka paljon evoluutiota tutkitaan, toteaa evoluutio- ja kehitysbiologian professori Jukka Jernvall Helsingin yliopistosta. – Häneltähän loppuisi aika kesken, eikä hän ehtisi kirjoittaa uutta synteesiä.

Eniten Darwinia varmasti riemastuttaisi se, että ihmiskunta on tällä välin keksinyt geenien olemassaolon.

Päänsärky helpottaisi
– Hirveä päänsärky Darwinille oli, että periytymisen mekanismeja ei ymmärretty, kertoo eläinekologian professori Hanna Kokko Helsingin yliopistosta.

– Vanhempien ominaisuuksien ajateltiin liukenevan jälkeläisessä toisiinsa samoin kuin maali sekoittuu maalipöntössä. Silloinhan vanhempien erityispiirteistä ei muutaman sukupolven jälkeen pitäisi kaiken järjen mukaan olla enää mitään jäljellä.

Darwinille jäi mysteeriksi, millä mekanismilla ominaisuudet siirtyivät jälkeläisiin ja jopa voimistuivat myöhemmissä polvissa. Kuusi vuotta Lajien synnyn ilmestymisen jälkeen itävaltalainen munkki Gregor Mendel julkisti herneillä tekemänsä risteytyskokeet, jotka osoittivat periytymisen tapahtuvan selkeiden lainalaisuuksien mukaan, mutta hänkään ei tiennyt miksi.

Asia alkoi valjeta vasta 1953, kun dna:n rakenne selvisi ja tutkijat pääsivät tonkimaan, mitä geenit ovat ja miten ne toimivat. Siihen asti geenit olivat vain abstrakteja ympyröitä periytymismalleissa.

Näkisi mutaatiot omin silmin
1980-luvulla ”luonnon viivakoodin” lukeminen eli dna-tekniikat olivat sen verran kehittyneitä, että kävi mahdolliseksi tutkia luonnonvaraistenkin lajien geenien muuttumista sukupolvesta toiseen. Evoluution salat aukenivat tutkijoiden silmien eteen.

– Nykyään evoluutiota pystytään seuraamaan geenien tasolla ja nähdään, missä mutaatioita tapahtuu, kertoo ekologian ja ympäristönsuojelun dosentti Timo Vuorisalo Turun yliopistosta. Geenit muuttuvat joskus hyvinkin nopeasti.

Hyvä esimerkki on kasvien metallinsieto. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa huomattiin, että jos maaperä myrkyttyy metalleista ihmisen toiminnan takia, jotkin kasvit pysyvät silti hengissä. Puna-ailakilla tehdyt kokeet vahvistivat 1930-luvulla, että metallinsieto periytyy eteenpäin seuraaville kasvisukupolville.

Nyt tiedetään, mihin geeneihin kasville metallinsiedon antava mutaatio on ilmestynyt. Ellei Darwin mykistyisi nykytutkimuksen tarkkuudesta, niin viimeistään uudet sovellukset löisivät hänet ällikällä: metallia sietävillä kasveilla puhdistetaan saastunutta maaperää, ja puutarhaliikkeistä voi ostaa tämän evoluutioaskeleen ottaneita koristekasveja.

Työkalupakki yllättäisi
1990-luku näki huimia edistysaskelia kehitysbiologiassa.

– Kehitysbiologia tutkii, miten geenit ja molekyylit säätelevät sikiöaikana yksilön kudosten ja elinten kehitystä. Se selvittää muun muassa, mitkä geenit ohjaavat elinten paikkaa, kokoa, lukumäärää ja muotoa sekä miten ne sen tekevät, Irma Thesleff selittää.

– Yksilönkehitystä säätelevät geenit ovat työkalupakki, jonka perussisältö on säilynyt samana monisoluisten eläinten alkuajoista saakka eli yli 500 miljoonaa vuotta, Thesleff kertoo. Esimerkiksi kaikkien eläinten suomuilla, kynsillä, karvoilla, hampailla ja monilla rauhasilla on yhteinen alkuperä esihistorian aamuhämärissä. Siksi niiden kehittymistä sikiössä säätelevät pääosin samat geenit, oli sikiö sitten kalan tai ihmisen.

Viime vuosina on valjennut, että myös geenien säätely on evoluutiossa olennaista. Geenit sisältävät sekä koodaavia alueita että niiden ulkopuolella olevia säätelyjaksoja. Koodaavat alueet määräävät, millaista proteiinia kyseisen geenin ohjauksessa syntyy. Säätelyjaksoista taas riippuu, missä elimistön kudoksissa geeni vaikuttaa ja kuinka aktiivisesti. Monissa evoluution ilmiöissä on kyse juuri säätelyjaksojen toiminnan muuttumisesta.

Kulmakivi on pystyssä
Yksi Darwinin tärkeimmistä päätelmistä, luonnonvalinta, on pitänyt pintansa hyvin.

– Luonnonvalinnasta kiisteltiin kauan. Sitten populaatiogenetiikan perustajat osoittivat, että luonnonvalinta vaikuttaa evoluutioon jopa enemmän kuin uskottiin, Juha Tuomi kertoo. Tarkentunut tieto loi 1930–1960-luvuilla pohjan biologien nykyiselle evoluutioteorialle.

Perusidea on yhä sama kuin Darwinilla, eli kuten Tuomi tiivistää: – Luonnonvalinta suosii yksilölle edullisia ominaisuuksia ja karsii epäedullisia. Ominaisuuksien tuoma etu mitataan yksilöiden henkiinjäämisellä ja niiden tuottamien jälkeläisten määrällä. Se, minkälaisia yksilöitä valinta suosii, riippuu elinympäristöstä.

Luonnonvalinnan vuoksi jotkin ominaisuudet yleistyvät sukupolvien mittaan. Vähittäinen muutos oli Darwinin evoluutioteorian kulmakiviä, ja nykytiede on löytänyt siitä roppakaupalla lisää näyttöä.

Mikrobiologiakin vahvistaa
Yksi osoitus siitä, miten pieni etu voi johtaa suuriin muutoksiin silloinkin, kun aikalaisten silmin ei näytä tapahtuvan mitään, on laktoosin eli maitosokerin imeytyminen suolistossa.

Jos voisimme saada haudan levosta luoksemme paljon Darwinia kaukaisemman vieraan, kymmeniä tuhansia vuosia sitten eläneen nykyihmistyypin, cromagnoninihmisen, häntä tuskin kannattaisi pyytää kahvipöytään – ainakaan juomaan lattea. Vaikka valtaosa periytyvistä ominaisuuksistamme on yhä täsmälleen samoja kuin varhaisella sukulaisellamme, laktoosin sieto kehittyi aikuisikäisille vasta noin 7 000 vuotta sitten karjatalouden keksimisen jälkeen.

Hanna Kokko selittää, että kyky juoda maitoa antoi joillekin naisille mahdollisuuden paksumpaan rasvavarastoon niukkoinakin aikoina, ja tämä taas vaikutti lopulliseen lapsilukuun.

– Jos joukko laktoosia sietäviä naisia sai yhteensä 105 lasta ja samansuuruinen laktoosi-intoleranttien äitien joukko sai 100, näinkin vähäinen lapsiluvun ero riitti levittämään laktoosinsiedon suurimpaan osaan ihmispopulaatiota kolmessasadassa sukupolvessa eli noin 6 000 vuodessa.

Fossilitutkimus ihastuttaisi
Fossiilit olivat Darwinin päivinä yksi evoluution todistuskappaleista, joskin niitä tuolloin oli löydetty vielä niukasti. Darwinia varmasti ilahduttaisivat myöhemmät runsaat löydöt ja varsinkin se, miten paljon enemmän tietoa nykytiede saa fossiileista irti.

 – Menetelmät fossiilien ajoittamiseksi ovat tarkentuneet, Jukka Jernvall kertoo. – Nykyään on myös uusia tapoja kuvata, mitata ja analysoida fossiileja, jolloin saadaan tietoa sukulaisuussuhteista ja sukupuuttoon kuolleiden lajien ekologiasta.

Fossiilit antavat yhä arvokasta tietoa lajien kehityksen yksityiskohdista, mutta geenien aikakaudella niitä ei enää tarvita todisteeksi siitä, että evoluutiota tapahtuu.

Evoluution nopeus, olivat kyseessä sitten virukset tai valaat, on yksi niistä asioista, joita pystytään mittaamaan ja laskemaan paljon tarkemmin kuin Darwinin aikoina. Geneetikkojen arkea ovat yhtälöt, joihin sijoitetaan muuttujiksi ympäristön valintapaineet, uusien mutaatioiden ilmenemistiheys, lajin elämänkierron pituus sekä se, kuinka suuri osa lajin sisäisestä muuntelusta on periytyvää.

Darwin uskoi evoluution etenevän tasaiseen tahtiin, mutta haastajaksi on sittemmin noussut hyppäyksellisen kehityksen malli. Sen mukaan ainakin osa lajeista kokee aluksi nopeaa evoluutiota ja pysyy sitten melko muuttumattomana, kunnes kuolee sukupuuttoon.

Sattuma sanelee enemmän
Sattuma sanelee elämässä paljon, eikä evoluutio ole poikkeus. Jo Darwin ymmärsi sattuman vaikutuksen evoluutioon, mutta hän tuskin arvasi sitä niin suureksi kuin nykytieto osoittaa.

– Mutaatiot tapahtuvat satunnaisesti riippumatta siitä, ovatko ne yksilölle edullisia vai epäedullisia, Juha Tuomi selittää. – Edullisistakin mutaatioista osa häviää sattumalta.

– Sattuma liittyy myös lajien leviämiseen. Ensimmäisten uuteen paikkaan osuneiden yksilöiden perimä vaikuttaa siihen, millaiseksi populaatio muodostuu. Jos taas yksilömäärä romahtaa jonkin katastrofin vuoksi, sattumalta elossa säilyneiden yksilöiden perimä muodostaa perustan tuleville sukupolville. Pienissä populaatioissa sattuman vaikutus on suurin, Tuomi kertoo.

Jos saman lajin yksilöt päätyvät eri seuduille, ne voivat etääntyä ominaisuuksiltaan ja jakautua eri lajeiksi. Darwin tiesi tämän, mutta uutta hänelle olisi, että lajiutumista tapahtuu lähinaapureidenkin kesken. Lajien synnyn yksityiskohdissa on biologeilla yhä paljon tutkittavaa.

Eräs aktiivinen tutkimuskenttä on, millä tasoilla luonnonvalinta toimii. Seulooko se geenien, yksilöiden vai suurempien kokonaisuuksien ominaisuuksia? Brittiläinen evoluutiobiologi Richard Dawkins toi 1970-luvulla maailman tietoisuuteen ajatuksen geenin itsekkyydestä: me kaikki olemme kopioitumistaan edistävien geenien ohjaamia eloonjäämiskoneita.

– Tällä hetkellä muodissa on monitasoajattelu. Valinta tapahtuu eri tasoilla tilanteen mukaan, Timo Vuorisalo kertoo.

Väittely kohottaisi kulmakarvat
Kaikkein suurin yllätys Darwinille luultavasti olisi, että samalla kun tutkijat katselevat mikroskoopeillaan evoluutiota ja porautuvat uusilla menetelmillään sen mekanismeihin, osa kadunmiehistä ryhtyisi hänen kanssaan samanlaisiin väittelyihin kuin 1800-luvulla.

– Uskomus, että evoluutiota ei ole, on yhä yleinen, Timo Vuorisalo kummastelee. – Erityisen huolissani olen siitä, että Suomen kouluissa on biologian opettajia, jotka pitävät evoluutiota harhakäsityksenä. On mielenkiintoista lukea Opettaja-lehdestä kirjoituksia, jotka puoltavat kreationismin opettamista lukioissa.

Nekin, jotka hyväksyvät evoluution tosiasiaksi, saattavat ajatella sen tapahtuneen jo, joskus dinosaurusten aikaan, ja pitävät maailmaamme valmiina. – Kuitenkin evoluutiota tapahtuu joka päivä vaikkapa kotien pölypunkkipopulaatioissa. Evoluutio on arkinen asia, Vuorisalo toteaa.

Evoluution olemus kirkastunut
Evoluution nielemistä helpotti aikanaan se, että ihmisellä ajateltiin kuitenkin olevan jonkinlainen erityisasema. Meidän uskottiin olevan evoluution huipentuma ja tavoite, tikkaiden yläpää. Mitä pitemmälle tiede on kehittynyt, sitä ilmeisemmäksi on käynyt, että tämä on harha.

Evoluutio vain tapahtuu – ilman, että se tähtäisi esimerkiksi älykkäämmän ihmisen kehittämiseen. Lajit muuntuvat senhetkisistä lähtökohdistaan, ja muuntumista ohjaavat ne valintapaineet, jotka kussakin ympäristössä sattuvat olemaan.

Useimpien eläinlajien ympäristössä liika äly voi olla haitaksi. – Aivot kuluttavat paljon energiaa. Useimmat eläimet pärjäävät paremmin olemalla vähän sinnikkäämpiä ja laiskempia, Hanna Kokko toteaa.

– Esimerkiksi vaippaeläinten evoluutio on johtanut siihen, että nuoruusvaiheessaan niillä on vielä jäänteenä esi-isiltään hyvä ja rikkaasti toimiva keskushermosto. Aikuistuessaan vaippaeläin menee seisomaan päälleen merenpohjaan ja liuottaa aivonsa pois.

Kollegat pohtivat yhä
Takana ovat siis ajat, jolloin jotain lajia voisi jollain yleispätevällä perusteella sanoa toista kehittyneemmäksi. Mitä kehittyneisyys olisi?

Ovatko bakteerit ja virukset ylivoimaisen kehittynyt elämänmuoto, koska niiden rakenteen perusratkaisut ovat toimineet vuosimiljardeja ja koska ne pärjäävät hyvin huolimatta meidän hävitysyrityksistämme?

Ovatko linnut kehittyneempiä kuin nisäkkäät, koska ne ovat askeleen lähempänä kuolemattomuutta? Evoluutiomuutoksen ansiosta antioksidantit vähentävät linnuissa ikääntymisen haittoja tehokkaammin kuin meissä. Linnut elävät yleensä huomattavasti vanhemmiksi kuin samankokoiset nisäkkäät.

Jukka Jernvall muistuttaa, että lajimme ”ihmistyminen” nykyisenlaiseksi on ollut monen osan summa. Eri ominaisuutemme ovat kehittyneet eri aikoina ja erilaisten valintapaineiden takia.

– Evoluutioteoria on peili, jonka edessä meidän pakko arvioida omaa historiaamme, nykyisyyttämme ja tulevaisuuttamme, Juha Tuomi sanoo. – Jos ihminen on evoluution tuote, luomisopit pitää tulkita vertauksenomaisiksi kertomuksiksi. Ovatko uskonnot itse asiassa ihmisen evoluution sivutuotetta?

Mutta nykytiedonkaan valossa emme ole geeniemme orjia. – Jos perinnöllisyyden havaitaan vaikuttavan johonkin ominaisuuteen, se ei tarkoita, ettei asialle voisi tehdä mitään, Hanna Kokko painottaa. Vaikka geenit vaikuttaisivat aggressiivisuuteen, on silti hyödyllistä kasvattaa lapsia ristiriitojen sovitteluun.

Kahvipöydän toisella puolella Darwin nousee, kiittää kuulumisista ja poistuu takaisin ikiaikojen rauhaan levollisen oloisena. Sillä kuten Irma Thesleff toteaa: – Darwin luultavasti hämmästyisi myös sitä, että hän oli niinkin oikeassa.